Viimeinen postaus

Moikka!

Tämä blogi on ollut jo aika pitkään suljettuna, mutta halusin nyt kuitenkin tulla kirjoittamaan yhden postauksen ennen kun suljen tämän blogin ihan lopullisesti. Tästä postauksesta voi tulla aika sekava, koska on niin paljon sanottavaa, vaikka toisaalta pääni lyö tyhjää tällä hetkellä. Koitan kuitenkin nyt tiivistää ajatukseni jotenkin järkevästi.

Monet varmaan jo tiesivätkin, mutta olen siis lopettanut ratsastuksen. Lopetin jo oikeastaan huhtikuussa, mutta nyt vasta haluan avautua asiasta enemmän.

Viime postauksesta on jo yli vuosi, mutta en nyt ala laajasti selittämään tässä sen aikaisia tapahtumia. Palataan nyt kuitenkin viime kesään. Nipsulla kilpailut menivät suurimmalta osaltaan tosi hyvin, vaikken sillä hirveästi kilpaillutkaan. Blue laitettiin kantavaksi ja Honey eli normaalia 1 vuotiaan elämää laitumella. Syyskuussa aloitin työt Hattel Horsella, ja olin siellä töissä huhtikuuhun asti. 

Siellä olo oli erittäin raskasta niin kun yleensä hevosalalla onkin ja päivät olivat pitkiä, päivät alkoivat aina kuudelta tai 6:45 ja illalla sänkyyn kaatuessa olikin ihan rättiväsynyt. Hommaa oli paljon, mutta opin siellä enemmän kun missään muualla. Pääsin näkemään millaista meno on tuollaisessa huipputallissa, ja näki mitä menestykseen vaaditaan. Sain ratsastaa paljon hienoilla hevosilla ja valmentautua, siitä olen erittäin kiitollinen pomolle. Pääsin myös kilpailemaan siellä!

Sieltä jäi niin paljon hyviä muistoja, ihmiset olivat huippu kivoja sekä se mikä siellä on ainakin kadehdittavaa ja mistä muiden pitäisi ottaa mallia, niin "joukkuehenki". En osannut ehkä valita oikeaa sanaa tuolle, mutta kaikki olivat niin avuliaita, puhalsivat yhteen hiileen ja tukivat toisiaan. Sellaista harvoin näkee hevosmaailmassa, kun yleensä kaikki vaan ajattelee omaa etuaan. Sain niin paljon apua omaan ratsastukseeni ja käsitykseni lähes kaikesta muuttui, siellä 7 kuukaudessa opin enemmän hevosista enemmän kun koskaan aikaisemmin. Töitä sain kyllä paljon tehdä ja muulle elämälle ei ollut aikaa.

Miksi sitten lopetin? En halua käyttää elämääni ratsastukseen. Haluan tehdä jotain ihan muuta. Mun motivaatio on kyllä 11 vuoden varrella laskenut useastikin monien vastoinkäymisten takia sekä Bluen loukkaantumisen takia. Näistä huolimatta mun unelmana on aina ollut päästä kilpailemaan Keski-Euroopassa isoissa kisoissa. Mietin aina miten siistiä olisi olla töissä jollain isolla kilpatallilla ulkomailla, ja ennen ajattelin että olin valmis tekemään sen eteen mitä vaan. Nyt kuitenkin oon löytänyt jotain joka voi tehdä mun elämästä paljon parempaa, ja sen eteen täytyi valita toinen polku tässä maailmassa. 

Jostain unelmista kuitenkin on luovuttava, niin mä tein. Se oli kuitenkin oikea ratkaisu, koska nyt mä voin sanoa että oon onnellisempi kun koskaan aikaisemmin mun elämässä. Vaikka tälläkin hetkellä mun elämässä moni asia voisi olla parempi, silti mulla menee paremmin kun ennen. Se ei ehkä oo ulos päin musta näkynyt miten rikki mä välillä oon ollut näiden vuosien aikana, mutta on ollut hetkiä millon oisin vaan voinut rehellisesti sanottuna hypätä kalliolta alas. Kaikkihan sen tietävät, että tässä lajissa tulee väkisinkin epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. Monella muulla on varmasti ollut enemmän epäonnea kun mulla tän lajin parissa. Mulla on aivan uskomattoman ihania muistoja näiltä vuosilta kun tätä olen tehnyt. Muistellaanpa niitä vähän:

Sain tämän mun ekan oman ponin kun olin 7vuotias. Kun olin 9vuotias mun kaksi ponia ja äidin heppa asuivat meillä kotipihassa. Mikä olisi ollutkaan parempaa hevosia rakastavalle pikkutytölle kun omat ponit pihassa? Niin paljon ihania muistoja näiltä ajoilta.

              Aloitin kilpailemisen jo ensimmäisellä ponillani Romeolla kun olin 10vuotias. 

                                                                                2010

"Kunnon" geimeihin pääsin kuitenkin vasta 13 vuotiaana kun sain Nipsun. Nipsunkin kanssa aloitin pienistä, ja yhdessä kasvoimme kohti isompia haasteita.

                                                                         2013

Ikimuistoiset kisat 13vuotiaalle pikku Amandalle Hartwall Areenalla joista ruusukkeita kotiin tuomisena. <3 Muistan kun olin niin ylpeä itsestäni että pärjäsin, vaikka mua jännitti niin paljon hypätä tässä vuoden isoimmassa heppatapahtumassa :D

                  Nipsun kanssa pystyi tekemään niin paljon kaikkea hauskaa <3 2014

      Aina ei todellakaan ollut niinkään helppoa ja kivaa, tässä esimerkiksi totaalinen epäonnistuminen ekalle esteelle aluejoukkuemestaruuksissa :D 

     Tässä myös pääsin maistelemaan hiekkaa Laakson kentällä ponicupin osakilpailussa. Muistan että tämä päivä ei mennyt ihan putkeen koska tipuin myös toisessa luokassa, heh :D

Niitä onnistumisia kuitenkin tuli myöskin. Tässä voitettiin Nipsun kanssa LoRin juniorimestaruus kultaa 2014!

    Huippujuttu myös oli kun päästiin Nipsun kanssa 2014-2015 maajoukkue a-renkaaseen.

        Tässä myös kuva hevoset2015-messuilta pirkkahallissa Tampereella!

Näiden kuvien lisäksi niin paljon muistoja, paljon onnistumisia ja myöskin niitä epäonnistumisia. Tähän väliin voisinkin sanoa, että Nipsu muutti tammikuussa 2017 uuteen kotiin sellaiselle ihanalle 8vuotiaalle pikkupojalle hyvään kotiin. 

Niitä kaikenlaisia epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä en nyt jaksa enään ruveta avaamaan, mutta jos mut hevostalli netissä tunnettiin nimellä tyttörukka, se varmaan kertoo jotain. En todellakaan kaipaa sääliä, enkä sitä ikinä olekkaan kaivannut mutta kerron nyt näistäkin asioista. Yksi asia, joka vaikutti mun elämään paljon ja oikeestaan liiankin paljon, oli hevostalli.net. Ennen en sitä myöntänyt, koska olihan se mun mielestä noloa antaa muiden ihmisten vaikuttaa omaan elämään. Kuitenkin niin kävi. Monista ihmisistä kirjoitetaan sellasta paskaa netissä että ei mitään rajaa. En tosiaan ole ainoa, mutta yhdessä vaiheessa tuntui että löysin oman nimeni joka keskustelusta. 

Jokaisen epäonnistuneen kisan jälkeen pelkäsin avata kyseistä sivustoa, koska ne haukkumiset siellä sai mut todella huonolle mielelle. Jotkut tässä vaiheessa saattavat ajatella, että no miksi ihmeessä luit niitä. No en itse sivustolle aina mennytkään. Jotkut kaverit ajattelematta laittoivat mulle  pyytämättä viestiä ja kuvakaappauksia keskusteluista jossa mua haukuttiin. Ei se niiden vika ollut ja kyllä mä usein itsekin menin lukemaan niitä keskusteluja sen takia kun halusin löytää kuvia kyseisistä kisoista, ja kaikkihan tietävät että monet kuvaajat linkittävät sivustonta kyseiselle nettipalstalle. 

Silmä kovana koitin aina nieleskellä asioita mitä musta puhuttiin. Aina ei edes riittänyt se mitä musta puhuttiin, kun joskus siellä myös haukuttiin mun äitiä sekä mietittiin ja pohdittiin ihan mun henkilökohtaisia asioita. Ties mitä sain kuulla itsestäni, eläintenrääkkääjä, lellitty ponien hakkaaja, ylimielinen, kiittämätön, rahalla ostetut paikat maajoukkuerenkaasta, suhteilla pärjääminen, paska ratsastaja, laiska lellipentu jonka eteen tehdään kaikki ja saa mitä haluaa.  Analysoitiin sitä miksi mulla meni kisoissa huonosti ja lähinnä analysoitiin kaikki mitä tein ja mitä en tehnyt. Ei ehkä kuulosta pahalta jos näitä tulisi vaikka kerran, mutta se että niitä voi lukea itsestään joka päivä. Jos keskustelut poistettiin, joku aina aloitti uuden. 

En vieläkään ymmärä miksi tälläinen syöpäsivusto edes on olemassa, kun siellä pystyy niin helposti mustamaalaaman jonkun maineen nimettömänä ja joutumatta siitä itse minkäänlaiseen vastuuseen mitä sanoo. Kyllä siellä palstoilla luki myös paljon positiivista musta, ja sain todella paljon kannustavia viestejä sekä kehuja jotka paransi mieltä. 

No se siitä, ilkeitä ja ajattelemattomia ihmisiä on maailma täynnä ja jos yhtäänkään on esillä piireissä niin kyllä sitä kuraa saa niskaan.

          Tästä postauksesta varmaan tulee aika pitkä, mutta no se lukeekoon joka jaksaa! 

Haluan vielä kirjoittaa Bluesta jonkin verran. Suurin osa tätä blogia lukeneista ja mut tunteneista heppaihmisistä varmasti tietää mikä olin mun ja Bluen tarina. Kerrataan sitä kuitenkin nyt vähän. Kyseessä on asia, joka on vaikuttanut muhun ihmisenä enemmän kun melkeen mikään muu. Monet on mulle sanoneet että "Noniin c'moon yritä jo päästä yli asiasta äläkä jauha enempää". Tähän mennessä olen kyllä aikalailla oppinut jo sen että muiden mielipiteistä ei todellakaan kannata välittää. 

Maailman paras Blue. Tarvisko mun muuta edes sanoa? 

Vuonna 2014 marraskuussa sain hevosen josta olin aina haaveillut. Uskoin pääseväni sen kanssa vaikka ja mihin. Kuvittelin jo edessäni ne yhteiset vuodet mitä Bluen kanssa olisi tullut radoilla. En olisi ikinä uskonut kuitenkaan asioiden päättyvän niin kuin ne päättyi.

4 kuukautta ja se oli siinä. Pääsin Bluen kanssa suoraan junnujen maajoukkue a-kehitykseen. Ehdin käydä yhdet kisat ja maajoukkueleirit. Siitä alkoi alamäki. Joka päivä heinäkuun 28 päivään 2015 uskoin että kyllä se vielä siitä. Joka ikinen päivä tein kaikkeni ja parhaani auttaakseen Blueta paranemaan. 28.07.2015 oli suoraan sanoen mun elämäni rankin päivä. Eläinlääkäri soitti äitille ja sanoi löytäneensä röntgenkuvista vamman, joka ei enään ikinä parane. Mun maailma romahti sinä päivänä. En tahtonut alkuun uskoa että se oli totta. Mietin silloin vain että miksi just mulle kävi näin. 

Sen jälkeen meni pitkä aika, että aloin näkemään mitään hyvää missään asiassa. En osannut käsittää sitä ettei Blue tosiaan parane enää ikinä. Monet varmasti ajattelee että " okei miten sun elämän rankin asia on ollut se että sun hevonen loukkaantu etkä voi enään ratsastaa sillä". Noh, mulla se oli. Asia mistä olin aina haaveillut, minkä eteen olin tehnyt töitä murskautui ihan yhtäkkiä täysin mun nenän edessä. 

    Meillä on ollut kahdeksan omaa hevosta jonka lisäksi monia ylläpitohevosia/poneja. Niistä rakkain mulle on ollut Blue, mun paras kaveri. Sanotaan, että jokaisella ratsastajalla on se yksi hevonen elämässä, joka merkitsee enemmän kuin mikään muu. Blue oli mun once in a lifetime horse.

   Siitä päivästä kun tuo tuomio tuli, on nyt kaksi vuotta. En voi sanoa päässeni siitä vieläkään kunnolla yli, mutta nyt kun mun elämässä on niin paljon hyviä asioita, niin pystyn ajattelemaan asian muistona. Ne 4 kuukautta Bluen kanssa oli mun ratsastusajoista parhaita. 

Ei ollut helppo jatkaa tuon tapahtuman jälkeen ratsastusta. Olin vähällä lopettaa. Sain kuitenkin jostain voimaa, ja ajattelin että nyt pahin on takana ja koska rahat meni Bluehen, niin täytyy rakentaa oma ura tekemällä paljon paljon töitä. Ajattelin, että nyt mikään ei enään pysäytä mua. Oli kuitenkin paljon vaikeita hetkiä mutta myös niitä hyviä. 

Muistan kerran kun olin töissä Hattelissa hämeenlinnassa ja tulin viettämään kahta vapaapäivää kotiin Vihtiin, niin äiti ja iskä oli tapetoinut mun seinän ja siinä tapetissa oli erilaisia motivaatiota antavia sanontoja. Kun pääsin huoneeseeni, luin tämän kohdan.

Kuinka  tyhmältä se kuulostakaan, niin jälleen kerran purskahdin itkuun ja ajattelin, että kun mun unelmana oli ollut Bluen sairastumisen jälkeen vain se että Blue joskus paranisi. Ajattelin tällöinkin, että mitä järkeä uskoa unelmiin. Tiesin, että vaikka kuinka unelmoin niin Blueta ei paranna mikään. 

Oli paljon masentavia hetkiä, mutta sain kuitenkin aina jostain voimaa jatkaa. Tänä keväänä kuitenkin aloin ajatella, että miksi annan itsestäni kaiken tähän lajiin jos voisin käyttää aikani viisaammin ja johonkin parempaan. Lopetin työt Hattelilla, jonka jälkeen päätin myös lopettaa kokonaan ratsastuksen. Myin kaikki hevoskamani, lukuun ottamatta kypärää ja paria muuta asiaa jotka haluan säästää muistoina sekä uskon kyllä että kyllä mä tulen vielä hevosen selkään kiipeämään, mutten radoille enää palaa. Sen aika on nyt ohi.

    Laskin yksi päivä mun kisoista saadut ruusukkeet, niin niitä oli yli 100 ja mitaleita reilu 10 sekä 7 pokaalia + Ruotsin kisoista saadut plakaatit. :D 

  Sitten vielä vähän Honeysta ja Lillystä. Kuka Lilly? Bluen varsa!!! Vuosi sitten muistaakseni kerroin, että Blue on kantavana. 16.5.2017 syntyi ihana tammavarsa nimeltä Lilly. Voitte vaan kuvitella miten rakastanut oon Bluen varsaan! Mikään ei tietysti voi korvata Blueta, mutta Lilly on kyllä lähellä <3

    Onhan meillä vielä tietysti pikku Honey! Senkin syntymästä jo kaks vuotta. Hauska ajatella että se syntyi äidin käsiin pienenä vauvana ja nyt on jo näin iso! 


                 Vasen kuva kaks vuotta sitten ja oikean puolimmainen tältä kesältä! 

Honey ja Lilly tulee jäämään meille, ei vain mun takia, vaan myös mun äidin. Ikinä en tätä lajia oo yksin harrastanut. Mun äiti, mun isä, molemmat ollut korvaamattomia tukia. Ja varsinkin nämä meidän oman kasvatuksen tulokset ovat erittäin tärkeitä meidän perheelle. Jollain on koirat lemmikkeinä, meillä hevoset ( koirat myös hehe). Okei kyllä niiden kanssa tullaan jotain järkevää tekemään kun ne ovat siinä iässä että niihin pitää alkaa käyttää aikaa, mutta itse en varsinaisesti tule kaikkea aikaani niihin tuhlaamaan. Voi olla että Honey tullaan näkemään kilparadoilla, mutta ei mun kanssa. 

Niin pahalta kun se tuntuukin, joskus kirjan kuitenkin täytyy päättyä. Mun osalta tämä oli tässä. Haluan vielä tälleen julkisesti kiittää kaikkia tukijoukkoja, valmentajia sekä kaikkia jotka ovat auttaneet mua ja jaksanut aina kannustaa eteen päin. Kiitos myös kaikille teille lukijoille jotka on lähettänyt aina vaikeina hetkinä ihania tsemppiviestejä täällä sekä instagramissa. Täällä ei enää ole niin montaa lukijaa varmasti mutta kiitos silti teille ja instagramissa mun heppa igeellä onkin yli 4 tuhatta seuraajaa, kiitos niillekin! 

Suurin kiitos kuitenkin kuuluu mun äitille ja isälle. Vaikka oon joutunut tekemään paljon töitä kaiken eteen, silti ilman mun vanhempia en olisi pystynyt saavuttamaan sitä mitä mulla on takana, joten kiitos.

-Amanda