Moi!
Osaankohan mä enään ees kirjottaa blogia? Vitsi siitä on pitkä aika kun oon viimeks tänne kirjoittanut. Näköjään elokuussa 2017 tullut tämä " viimeinen postaus". Ei ollutkaan ihan viimeinen. Tätä blogia on kuitenkin seuraillut jotkut niin monta vuotta ja muutenkin mun elämä ollut aika avointa somen kautta monille jo varmaan vuodesta 2012 asti, joten halusin nyt vähän tulla kuulumisia kertomaan. Hirveen moni ei varmaan enää tätä seuraa tai ainakaan ole odottanut kuulevansa mitään ainakaan tätä kautta, joten yllätys olkaa hyvä!
Okei mulla meni jo moti melkeen kirjottaa koko postaus kun en saanut ladattua noita kuvia hyvälaatusena.. Ähh miks ne näyttää tolta!!!
Nooh ehkä te kestätte. Mutta niin, mitä mitä mulle kuuluu? Mun hevosinstagramia, eli @teamristimaki käyttäjää mä oon jonkin verran päivitellyt, ja siellä on pystynyt meidän menoa seuraamaan jonkin verran. Mikään ei ole hirveesti muuttunut, en ole vieläkään " tullut järkiini " , ja palannut kokonaan ratsastuksen pariin.
Meidän oma kasvatti Honey on jo siinä iässä, että sillä voi jo jotain duunailla. Viime syksynä se laitettiin satulaan, ja siitä sen elämä vasta alkoikin! Honey on käyttäytynyt erittäin viisaasti, ja on ollut kyllä yllättävän helppo tapaus. En itse Honeya sisäänratsastanut, mutta kolmen viikon koulun jälkeen itse kiipesin melkeen kahden vuoden tauon jälkeen selkään.
Talvella oli huonon säiden takia vähän hiljaista Honeyn edistymisen suhteen, mutta keväällä se pääsi kunnolla hommiin mun kanssa. Kesän alusta se lähti laitumelle, ja nyt elokuun alusta se tulee mulle takas. Olin oikeestaan tarjoamassa Honeya muualle, kun mun oma elämäntilanne näytti siltä etten olisi sitä voinut itselläni pitää. Sain asiat kuitenkin järjestettyä, ja pystyin ottamaan Hanin lähemmäs itseäni.
Hanista ei nyt hirveästi mitään kuva- tai videomateriaalia ole saatavilla tänne, mutta jos kiinnostaa enemmän niin muutama videopätkä löytyy instagramista.
Honeyn kanssa ollaan tehty ihan perusjuttuja, ja ne sen kanssa on sujunut ongelmitta. Muutamia hyppyjäkin ollaan otettu sen kanssa, ja siinäkin on onnistuttu ihan kiitettävästi. Mulla ei itellä oo ollu hirveesti kokemusta 4 vuotiaista, joten oon yllättynyt kuitenkin miten hyvin oon Hanin kanssa pärjännyt. Nyt kun se kasvaa niin tietysti pitäisi alkaa vähän enemmän tosissaan ottamaan Honey ja sen kanssa tekemään oikeesti hommia. On ollut kyllä niin chilli kesä mulla ilman hevosia. Kolmas kesä nyt ilman kisoissa ramppaamista joka viikonloppu ja sitä jokapäiväistä aamusta iltaan hevosarkea on ollut kyllä osittain ihan jees.
Ikävä on välillä tietysti tosi kova ja välillä sitä antaisi kaikkensa vaan palatakseen niihin kuuluisiin vanhoihin hyviin päiviin. Oon kumminkin suhteellisen hyvin sisäistänyt asian, että ne kunnon hevoselämä ajat on nyt takana.
11 vuoteen mahtui paljon kaikkea, oon ehtinyt tehdä jotenkin tosi paljon.
Flyinge 2016
Eniten ehkä ikävä 2014-2015 vuodenvaihdetta, ja niitä aikoja kun Blue oli just tullut mulle. En tiiä, eihän niitä millään saa takas. Mulla oli peruskoulun vika luokka menossa, tulevaisuuden suunnitelmat oli selkeet, tiesin mitä halusin, hetken luulin että mulla oli kaikki mahdollisuudet.
Voi Blue, mitä mulle oiskaan tapahtunut ilman sua. Haluisin vaan ne päivät takasin, kun herään 6-7 välissä, ruokin hepat ja vien pihalle, lähden kouluun ja kun tuun takas, meen siivoo tallin ja ratsastan 2-3 heppaan ja sitten lässähdän väsyneenä mutta tyytyväisenä sohvalle myöhään illalla kun oon saanut kaiken tehtyä. Päivästä päivään samat rutiinit toistui, mut mä olin ilonen. Vaikka ei aina huvittanut -30 asteen pakkasessa lähteä paskaa lappaamaan, oli se silti sen arvosta.
Olin oikeesti onnellisin hevostyttö näinä aikoina. Mulla oli Nipsu, joka toimi hyvin. Oli Blue, maailman täydellisin asia. Molemmat oli maajoukkuerenkaissa, Amidalia oli kantavana ja en malttanut odottaa kun Honey synty. Olin niin varma, että sieltä tulee se joka jäljittelee Blueta sitten.
Yhtäkkiä, tipahdin täältä pilvilinnasta ja kovaa.
Muutama kuukausi eteenpäin, niin kirjotin mun blogiin että toivon että voin joku päivä hakea Bluen laitumelta, ja tietää että se on terve eikä siihen satu.
Sitä päivää, ei koskaan tullut. Eikä sitä tule.
Se sattu. Se sattuu vieläkin. Kohta tulee jo 4 vuotta siitä, kun mun elämä romuttu täysin. 29.7.2015 kaikki mun unelmat murskaantu. Ehkä olin muutenkin liian herkkä tähän lajiin, ei voi tietää. Blue merkitsi mulle kaikkea, ei voi sanoin kuvailla mitä Blue oli mulle. Se oli jotain, mitä ei tuu enään vastaan.
Nykyään osaan iloita niistä ajoista mitä mulla oli Bluen kanssa, oon ehkä vihdoin päässyt yli asiasta. Ehkä siihen otti se 4 vuotta ymmärtää, että odotukset Bluen kanssa ei tule täyttymään.
En voisi olla ilosempi että mulla on Bluen varsa, Lilly. Lilly on ihan mini Blue, se näyttää ihan siltä. En voinut tehdä Bluen kanssa sitä mitä halusin, en voinut viedä siltä sen kipua pois, en voinut antaa Bluen tehdä sitä mitä se rakasti.
Mutta mulla on Lilly, siitä voin sanoa etten luovu koskaan. Oli mikä oli, muutan vaikka sillan alle tai mitä vaan, se on ja pysyy.
Lilly on maaaaaailman ihanin vauva!!!
Hauskaa, että musta löytyy noinkin herkkä puoli tän asian suhteen. Aamulla varmaan hävettää tää tunteellisuus, mutta näin se nyt vaan menee.
Mutta niin, mitäs muuta mulle kuuluu?
Vähän on elämä aika vaiheessa mulla, en tiedä vielä mitä teen elämän suhteen. Töissä käyn, asun Turussa, mulla on paljon ystäviä, poikaystävä ja äiti ja iskä sekä sisaruksetkin vielä löytyy. En voi sanoa olevani onnellinen, mutta kyllä mulla asiat hyvin on.
On tietty vaikeita asioita ja ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta kelläpäs niin olisikaan. Täytyy yrittää elää hetkessä ja oppia osaamaan nauttia elämästä just nyt. Ennen en tarpeeksi oo osannut arvostaa niitä hyviä hetkiä kun on ollut, mutta nyt olisi korkea aika oppia tekemään niin.
Oon aika paljon kasvanut ihmisenä sen jälkeen kun lopetin ratsastuksen. Oon saanut ihan eri näkökulman elämään. Jotkut voi ajatella ehkä että miksi en jatka ratsastusta samalla tavalla kun ennen, jos sitä niin ikävöin. Niinpä, sitä itsekkin välillä mietin. Asiat ovat kuitenkin paremmin näin. Voin Honeyn kanssa jonkin verran ratsastella ja se pitää mut tyytyväisenä.
Elämältä ei aina saa mitä haluaa, se on aika rankka fakta. Oon niin onnellinen kaikista muistoista tän lajin parissa, mulla on ollut maailman ihanimpia eläimiä mistä en voisi olla kiitollisempi. Blue ja Nipsu, on ollut tärkeimmät.
Tää postaus oli ehkä vähän kummallinen. Mun teki mieli kuitenkin kirjottaa teille, ja sain avattua vähän tätä kautta mun omiakin fiiliksiä elämän suhteen.
Ehkä mä palaan vielä joskus kirjoittamaan teille, vai mitä mieltä ootte?
- Amanda
