torstai 26. marraskuuta 2020

Miten ratsastus on vaikuttanut minuun

 Heipsan!


Matkalla tallilta kotiin, sain idean mistä kirjoittaa blogiin. Tämä postaus on varmasti paljon mielipiteitä herättävä, jotkut varmaan pystyvät samaistumaan, toiset taas ei. Kerron asiasta nyt minun näkökulmastani, ja siitä miten itse koen asiat. 

Mä aion tässä postauksessa puhua siitä, että miten ratsastus nuorempana on vaikuttanut minuun itseeni, sekä siitä, mikä minun mielestäni voisi parantaa hevosmaailmaa sekä auttaa nuoria kilparatsastajia jaksamaan henkisesti. 

Haluan painottaa sitä, etten todellakaan pidä itseäni minään kokeneena tai starana. Koen kuitenkin, että mulla on kuitenkin tosi paljon kokemusta hevoselämästä, ja olen saanut kokea sen hyvät ja pahat puolet. Enhän mä mikään super suosittu ole koskaan ollut, mutta aika moni aikoinaan tätä blogia ja mun menoa on seuraillut. Yhteen aikaan olinkin varmaan hevostalli.netin yksi puhutuimmista ponilapsista. 


Mä oon täällä blogissa puhunut aika paljon siitä, mitä mieltä oon keskustelufoorumeista sekä siitä kaikesta paskan jauhamisesta. Kaikki ei varmaan muistakaan niitä aikoja, milloin musta on eniten siellä puhuttu, tai ei ehkä ole niin aktiivisesti sitä seurannut. 

"Kaikistahan siellä hötönetissä puhutaan paskaa". Joo, se on totta. Mutta onko sitä hyväksyttävä? Onko se kestettävä? Mä luulin, että on. Mun mielestä on väärin, että tässä maailmassa pitäisi vaan ottaa se kaikki paska vastaan mitä tulee. Ei pidä. Millä oikeudella kukaan tulee haukkumaan sua tai sun hevosia tai saati sun perhettä ja elämää? 


Kun mä olin 14-15 vuotias, silloin oli pahinta nettikiusaamista. Mua haukuttiin, mun ratsastusta haukuttiin, mun hevosia haukuttiin. Siellä puhuttiin mun yksityiselämän asioista, mun äidistä. Oli ihan sairaita syytöksiä. Kerran kun oltiin aamukahvilla töissä mun silloisen pomon kanssa hevostallilla, aloitettiin puhumaan hötönetistä ja ihan huvin vuoksi avasin hötönetin pitkästä aikaan. Siellä oli kaksi topaa musta, missä haukuttiin mun äitiä, mua sekä puhuttiin siitä, että olen hevosten hakkaaja ja raipalla piiskaaja. Miettikää, oliko hyvät fiilikset uuden työnantajan kanssa sitä ihmetellä. Me tietysti ilmiannettiin se. Odotin vaan milloin se poistuu ja sitten huh. Ei mennyt kauaa, kun huomasin että oli taas aloitettu uusi keskustelu. 

Itku silmässä olin koko päivän ja kun pääsin kotiin niin itkin vaan. Mitä mä olin 14 vuotiaana tehnyt ansaitakseni tollaista kohtelua? Ihan järjettömiä syytöksiä ja mustamaalausta. Tämä ei ollut todellakaan ainoa kerta, mutta tässä nyt esimerkki. 


Tollasta ei pidä hyväksyä, eikä pidä tuntea itseään heikoksi jos pahoittaa mielensä. Mä olisin halunnut, et joku olisi sanonut 15 vuotiaalle pikku Amandalle, että ei toi oo ok. Mun oli kestettävä se hammasta purren, ja antaa vaan olla ja sivuuttaa asia. Niin mä tein, ja yhtäkkiä turruin.

Mä oon nyt 21 vuotias, ja oon tajunnut vasta nyt asioita itsestäni. Mä en loukkaannu ikinä mistään, mitä mulle sanotaan. Kestän kaiken, miten mua haukutaan tai miten musta puhutaan. Se on väärin. Mä oon turtunut tollaselle kommentoimiselle, eikä suoraan sanottuna musta tunnu miltään. Ihan positiivista sinänsä, että jos tämä aiheuttaa jotain keskustelua, niin senkus antaa mennä vaan. 



En sano, että kaikki on hötönetin syytä. Ratsastusmaailma on kiero muutenkin, ja jotkut hevosihmiset osaavat olla ilkeitä. Mä oon kohdannut ihan älyttömästi ikäviä asioita henkisesti. Kaikki ei ole ollut pelkkää nettikiusaamista. Ajattelin, etten kerro tästä mistä seuraavaksi puhun, mutta mietin että miksipä en kertoisi. 

Monet miettii, että miksi Suomesta ei tule niin paljon huippuratsastajia tai porukka ei suostu tekemään töitä sen eteen että kehittyisi yms. Mulla itselläni, on tähän vaikuttanut just tää kiusaaminen. Olin aloittanut työt hienolla nimekkäällä tallilla. Hyvä kaverini oli koeratsastanut hevosen siellä ja päätynyt ostamaan tämän. Minä kun siellä tallilla hoidin niitä hevosia, joten laitoin välillä aina snäppejä (eli kuvia) sille kaverilleni tästä uudesta hevosestaan. Yks päivä, tälle hepalle oli tullut pieni haava jalkaan. Sille laitettiin sellainen pieni side jalkaan. Tiedättehän, että jotkut hevoset ovat niin herkkiä, että kun laitetaan pieni side jalkaan niin ei mukamas yhtäkkiä pysty astumaan sillä jalalla.

Mua nauratti tän hevosen kohdalla tää juttu, ja laitoin viattoman snäpin tälle kaverilleni että " haha sun heppas ei muka voi astua tolla jalalla". Tästä pienestä snäpistä lähti aivan käsittämätön myrsky. Yhtäkkiä sain pomoltani ja tallimestarilta ja suurin piirtein kaikilta aivan järkyttävät huudot ja raivot siitä, kuinka menen selittämään asiakkaille että niiden hevonen ei astu yhdellä jalalla. Mun laitaa asiaan ei edes kuunneltu aluksi. Tämä silloisen ystäväni äiti aloitti tämän sodan keksimällä ja vääristämällä asiaa, vaikka tasan tarkkaa tiesi mitä tarkoitin. En keksi mitään muuta syytä tälle, kun kateellisuus ja halu satuttaa mua. Voitte vaan kuvitella miten itku silmässä olin koko päivän. Välit meni tähän silloiseen yhteen parhaimmista kavereistani, sekä hänen äitiinsä joka oli minun äitini ystävä myös.

Pointti oli se, että miten suomalaisista ratsastajan aluista voi tulla yhtään mitään, jos niitä poljetaan koko ajan alas? Ihan oikeesti. Pelkkien hevosten kanssa tulee jo pettymyksiä ihan tarpeeksi jo terveydellisistä syistä sekä muista ongelmista, niin tarviiko sitten muiden ihmisten vielä tehdä asioita vaikeammaksi. En usko, että asiat ovat muuttuneet yhtään paremmaksi vuosien aikana. 



Pahinta tässä on se, että ne on yleensä aikuisia ihmisiä ketkä ovat lyttäämässä niitä nuoria poniratsastajia ja lapsi- sekä junioriratsastajia. Niillä saattaa jopa olla omia lapsia, ja silti puhuu niin rumasti nuorista ja niiden toiminnasta. 

Mä oon 21, ja mä en ikinä voisi haukkua ja puhua niin rumasti esimerkiksi 15 vuotiaista. Tai en minkään ikäisistä. Mutta varsinkin se, että lapsia haukkuu aikuiset ihmiset, niin se on sairasta. 

Jos sä oot nuori, tai sulla on lapsi tai tuttu joka joutuu kokea kiusaamista ihan minkälaista vaan, niin muista se, ettei se oo ok. Se on osittain ehkä kestettävä, ja on hyvä, että vähän pystyy luomaan paksumman nahan ja kestämään pettymyksiä sekä tietynlaista kommentointia. Se ei kuitenkaan oo ok, jos sulle jatkuvasti tulee paha mieli ja se vaikuttaa sun elämään ja sun mielialaan. Mun mielestä tää on aihe, mistä on puhuttava enemmän. 

Mä en koe todellakaan, että mua olisi kiusattu hevospiireissä mitenkään tosi paljon. Ei ole. Mulla on ollut aina paljon heppakavereita sekä teitä ihania lukijoita ja mua on tsempattu aina tosi paljon. Tottakai se oma käytös vaikuttaa myös siihen millaista kohtelua saa. 


Tätä lajia voisi mun mielestä saada niin paljon paremmaksi jos ihmiset olisi kannustavampia toisiaan kohtaan, ja ei aina sanoisi sitä mielipidettään ääneen. Kaikista ei todellakaan voi tykätä, ja kyllä mäkin keksin monesta negatiivista kommentoitavaa. Kirjoitanko mä siitä nettiin? En. Se ei auta yhtään ketään, jos sä kirjoitat sun mielipiteen nettiin. Se ei tee susta parempaa ihmistä, se tekee susta huonomman ihmisen. 


Tää laji on muutenkin rankka kasvaville nuorille. Mä oon kokenut niin suuria pettymyksiä, suuria onnistumisia, hienoja hetkiä ja isot tunteet on ollut pelissä. Ei ole helppoa olla nuori, ja yrittää oppia ratsastamaan ja toimimaan hevosten kanssa samalla kun kasvaa kohti aikuisuutta. 

Tää laji on kasvattanut mua ihmisenä niin paljon, enkä usko, että olisin sama ihminen, ellen olis lapannut paskaa koko elämäni ja maistellut hiekkaa ja itkenyt välillä silmät päästäni kun mikään ei toimi. Sain ratsastuksesta niin paljon, mutta se myös otti paljon. Mä en nähnyt kavereita kun kisoissa, olin viikonloput kotona tai kisoissa. Mun elämä oli pelkkää hevosia. Tykkäsin siitä. Hyviä puolia oli se, että tein oikeasti jotain järkevää, enkä hengaillut ostoskeskuksissa ja ollut kännipäissään pyörimässä 15 vuotiaana. Oon saanut viettää mun äitin kanssa paljon enemmän aikaa kun mun sisarukset, siksi että meillä on yhteinen harrastus. 


Mä en vaihtaisi mitään mun menneisyydestä hevosten kanssa. Opin elämästä sen, ettei kaikki todellakaan ole helppoa, ja välillä oikeasti mikään ei onnistu, mutta pohjalta on noustava. Se ei auta, että jää sinne maahan makaamaan, kun sun hevonen on viskannut sut kolmatta kertaa sinne okserin sekaan. Aina on noustava takasin selkään, ei asiat muuten parane. 

Oon myös oppinut pitämään puoleni. Voin sanoa, ettei kukaan jyrää mun yli. Silti, olen nöyrä, ja kunnioitan aina muita ihmisiä. Sellaisissa tilanteissa, jossa asiat ei mene niin kun on sovittu, tai mua koitetaan käyttää hyväksi, osaan sanoa ei. Toki mun lapsuudessa moni muukin asia on vaikuttanut muhun kuin hevoset, mutta suurimmaksi osaksi mun elämää kuitenkin on ollut hevoset ja kaikki on pyörinyt tämän harrastuksen ympärillä. 

En oikeastaan tiedä mitä tällä postauksella hain. Ehkäpä haluaisin tavoittaa tällä niitä, ketkä kokevat parhaillaan samaa kun minä nuorempana. Tai ehkä tää voisi muistuttaa niitä, kellä on taipumusta ehkä turhan helposti kääntyä sinne negatiivisen kommentoimisen puolelle. 



Tää on oikeesti hieno laji, ja ihan varmasti on monia tulevaisuuden tähtiä täällä Suomessakin. Niiden on paljon helpompi mennä kohti tavoitteita, jos ei ole jatkuvasti silmätikkuna tai jokaisesta virheestä suurennuslasin alla. Me ollaan kuitenkin kaikki vaan ihmisiä, kaikki tekee virheitä ja kaikki mokaa joskus. Onko se nyt niin kuolemaksi jos Pirjo 12v tirauttaa itkun huonosti menneen radan jälkeen? Ei ole. Mun mielestä tunteita saa ja pitääkin näyttää, ja kun kokemusta saa ja sitä tulee enemmän, niin oma mielikin siinä vahvistuu. Tietysti jos Pirjo 12v itkun lisäksi kostaa ponilleen, se on asia erikseen ja sellaiseen pitääkin puuttua. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät enemmän positiivisiin asioihin. 

Mielelläni lukisin teidän mielipiteitä asiasta. Kertokaa, oonko mä ihan väärässä tässä mitä ajattelen. :)

t. Amanda

tiistai 17. marraskuuta 2020

Arvatkaa kuka on takaisin??? + video

 Moikka!

Tää on ihan super jännittävää kirjoittaa tänne pitkästä aikaan. Tai no, eihän siitä edellisestä postauksesta ole kuin vähän reilu vuosi, mutta sitä edellinen taitaakin olla vuodelta 2017. Se oli nimeltään viimeinen postaus. Vitsi että mua jännitti sillonkin kirjoittaa blogiin. 

Ihana on kyllä kirjoittaa taas, on niin paljon kerrottavaa. En edes kylläkään tiedä, että löytääkö tätä postausta enää kukaan. Onkohan kaikki jo ihan unohtanut mut.. Instargramia oon kyllä päivitellyt nyt melkeen vuoden jo vähän enemmän, sen löytää nimellä teamristimaki. 

Saa nähdä, että miten tää mun into pysyy, mutta mulla on nyt vähän suunnittelmia jatkoa kohden. Eli tämän ei pitäisi jäädä ainoaksi päivittelyksi. Instaa tosiaan kannattaa silti seurata, siellä oon aktiivisempi. Mulla on myös ollut jo pidempään into kuvata videoita Youtubeen. Tänään sellasen kuvasinkin. Aika samantyyppinen video tuli, kun mitä oon tehnyt vuosina 2013-2015. Toivottavasti se nyt ei ihan super tylsä oo, ja että edes joku tykkäisi! Tekemällähän sitä oppii, joten ehkä jatkossa tulossa parempaa materiaalia. 


Mä en tiedä mistä aloittaa :D. Viime postauksessa kerroin, etten ole vieläkään "tullut järkiin" ja jatkanut ratsastusta. Nyt mä olen sen tehnyt, oon aikamoinen heppastelija nykyään. Enpä olisi itekkään uskonut tämän tapahtuvan. Ettei kukaan nyt innostu, niin en mä onneks oo ihan täysillä hurahtanut tähän messiin. Uskon, että nyt saan pidettyä tämän harrastuksena, eikä siitä tule enää elämäntapa, eikä mun elämä pyöri enää hevosten ympärillä. 

Mä oon nyt vähän vajaa vuoden putkeen ratsastanut vakituisesti. Aloitetaan nyt kurkistamalla Honeyn elämään. Eli jos kaikki ei muista, Honey on meidän vuonna 2015 syntynyt oma kasvatti tamma. Amidalian varsa siis. Honey oli 2019 keväällä mulla pari kuukautta ratsastuksessa, kesän se lomaili, ja syksyllä se palasi takaisin mulle töihin. Loppusyksystä 2019 Honey kuitenkin muutti takaisin Vihtiin. Mä olin itse terveydellisesti tosi huonossa kunnossa, enkä millään pystynyt sitä yksin hoitaa. Asuin siis itse silloin Turussa, ja äiti sen verran kaukana, että Honey oli kokonaan mun hoidettavissa. 


Maaliskuussa 2020 olin itse jo paremmassa kunnossa, niin Honey muutti takaisin mun lähettyville. Kehitystä alkoi tapahtua ja Honeysta alkoi kuoriutua jo ihan oikea hevonen eikä se ollut mikään ihan pieni vauva enää. Aloitettiin hyppäämään, ja Honey onkin osoittautunut aika kivaksi. Luonteeltaan se on aika tamma, ja Amidalia kyllä paistaa välillä sieltä läpi. Haasteita on kyllä ollut. En itse ollut hypännyt kunnolla melkeen kolmeen vuoteen, niin olihan se aika työmaa alkaa opettamaan 5 vuotiaalle miten tätä kuuluisi tehdä. Yllättävän hyvin on kyllä kaikki mennyt, ei ole sattunut mitään, eikä eteen ole tullut sen suurempia ongelmia. Oon kyllä saanut maistella ihan urakalla hiekkaa, on meinaan aika nopealiikkeinen eläin ja takapää lentää välillä ihan urakalla. Suurimmaksi osaksi Honey on kyllä super kiltti. Oon maastoillut sillä isoimman osan yksin, oon ratsastanut sillä ilman satulaa sekä sen selkään on uskaltanut laittaa lapsia sekä kokemattomampia aikuisia. Se on ihan sairaan fiksu 5 vuotias, ei säiky yhtään mitään, ei ikinä lähde käsistä, ei välitä jos siellä selässä vähän heilahtaa tai mitään muutakaan.



Sen lisäksi että se on älyttömän kiltti, sillä on ihan uskomaton luonne. Aina kun näen Honeyn, se hirnuu mulle ja on aina ihan innoissaan mun näkemisestä. Ei olisi voinut kyllä uskoa, miten vahva side kehittyy hevoseen, joka on syntynyt omassa kotipihassa. On kyllä siisti fiilis nähdä oman työn jälki näiden nuorten kehityksessä. 

Oon myös päässyt jo vähän kokeilemaan taas kilpailumaailmaa! Tällä kaudella käytiin 5 kilpailut, Salossa sekä Ypäjällä. Honey on nyt hypännyt kisoissa 80cm ja 90cm. On tullut jokunen nollarata sekä parin puomin ratoja, suurimmaksi osaksi on mennyt super hyvin. Honey on ikäistään paljon jäljessä, eikä olla päästy loppu peleissä kauheasti mitään tekemään. Lähinnä olla kotona aika kevyesti treenailtu. Täytyisi alkaa vähän enemmän panostamaan kasvattamaan Honeyn kuntoa ja hyppäämään enemmän. 



Meillä oli juuri tallinvaihto heppojen kanssa viime viikolla. Honey on ollut nyt syksyn aika kevyellä liikutuksella, kun sillä selvästi ei ole ollut kaikki ihan hyvin. Nyt asioihin on tullut muutoksia, ja Honey on alkanut olemaan jo paljon parempi. Ei olla yli kuukauteen hypätty, mutta nyt voitaisiin taas jo aloittaa kunnon treenit kohti ensi kautta! 


Seuraavaksi Lilly, maailman ihanimman Bluen varsa. Se on jo 3 vuotias. Lillyllä oltiin keväällä selässä ja käytiin läpi kaikki askellajit, ja se sujui tosi onnistuneesti. Kesän Lilly lomaili, ja oiskohan se tullut syyskuussa mun luokse Saloon. Jatkettiin siitä mistä jäätiin ennen kesälomaa. Oon nyt syksyllä jo päässyt menemään Lillyllä kaikki askellajit läpi yksinään ilman mitään liinaa. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin hirveästi sillä mitään tehnyt. Edellisessä tallipaikassa oli ratsastuskoulutoimintaa, joten aika oli tosi rajallista milloin olisin Lillyn kanssa voinut touhuta. Se vaikeutti tosi paljon kehitystä, jonka takia Lilly ei ole vielä kehityksessä mukana ihan niin hyvin kun mitä olin ajatellut. Lillyllä oli nyt melkeen kuukauden tauko kokonaan, ja tänään otettiin se töihin. Lilly oli vähän villillä päällä, sekä ihmeissään uudesta paikasta. Tänään vain juoksutin sen sekä olin selässä liinassa kiinni. 


Lilly on ollut super fiksu. Se on aika jännittynyt koko ajan, mutta ei ole tehnyt mitään typeryyksiä. Se on ollut tosi helppo sisäänratsastettava. Lilly on luonteeltaan myöskin tosi ihana tapaus. En voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi mun hienoista hyvin käyttäytyvistä lapsosista.



Mitä mulle itselleni kuuluu? 

Mulle kuuluu ihan hyvää. Oon jonkin verran mun blogissa puhunut onnellisuudesta, ja usein kerron että oonko mä sitä vai en. Tällä hetkellä mulla on elämässä moni asia hyvin, mutten ehkä vieläkään koe sitä niin, että olisin aidosti onnellinen, en ihan tiedä mitä se vaatii että joskus sellainen tunne tulisi, mutta ehkä sen sitten huomaa,kun se tulee. 

Onnellisuudenkin voi toki määritellä niin monella eri tapaa, että vaikea sitä on oikeasti määrittää mitä se todellisuudessa on. Tää vuosi on muutenkin ollut varmaan kaikilla tosi erilainen mitä yleensä, koska korona. 


Viime maaliskuussa mun nimeni vaihtui. Jotkut ovat sen saattaneetkin huomata. En ole enään Ristimäen Amanda, Vaan Iivonen. Tähän väliin pakko sanoa, että mä aijon sen kyllä vaihtaa Ristimäki-Iivoseksi :D. Mä menin naimisiin, muutama vuosi sitten löysin tyypin, joka teki mun elämästä niin paljon parempaa, että tehtiin lupaus olla ikuisesti yhdessä. Tästä osioista mun elämästä, voin sanoa että oon maailman onnellisin ja kiitollisin siitä että oon löytänyt just tän tyypin. 

Välillä musta tuntuu kuitenkin, että oon vähän hukassa mitä tekisin mun elämällä. Opiskelut on vähän huonolla mallilla ja erittäin kesken. Tällä hetkellä oon töissä kaupassa sekä siivoan. Ei kuulosta kauheen hohdokkaalle, mutta sillä on pärjättävä mitä on tarjolla kun on tehnyt huonoja valintoja aikaisemmin. Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset siitä, että onko mun valinnat 15-17 vuotiaana ollut huonoja vai ei. Järjellä jos ajattelisi, olisihan se ollut fiksumpaa mennä heti peruskoulun jälkeen opiskelemaan. Toisaalta, jos nyt pitäisi valita uudestaan, ni tekisin samat valinnat. Oon saanut kokea ihan hirveesti asioita, mulla on niin ihania muistoja sekä yllättävän paljon kokemusta elämästä vaikka vasta ylihuomenna täytän 21. 


Ehkä elämässä kaikkea ei kannata tehdä vaan järjen takia, vaan mennä enemmän tunteella. Jotkut asiat tietty täytyy ottaa vakavasti, mutta mä kannustan menemään enemmän tunteella ja tehdä aina sitä mistä oikeasti tykkää. Oon ikuisesti kiitollinen siitä mun vanhemmille, ettei ne oo ikinä pakottanut mua tekemään yhtään mitään (paitsi kerran siivoamaan karsinat vaikka mulla oli jännetupin tulehdus eikä talikko pysynyt kädessä :D Ikuisesti katkera tästä). Oon aina saanut tehdä omat valinnat, onhan se elämä välillä rankemman kautta opettanut, mutta siitä on taas oppinut lisää. 

Jatkosta en varmaksi osaa sanoa, että mitä mä aion tehdä. Hepat mulla pysyy, ja ratsastusta jatkan. Tavoitteena on vähän kilpailla, mutta ei mitenkään veren maku suussa. En ota minkäänlaisia paineita tästä hommasta, teen miten itsestä tuntuu hyvälle ja muistan, etten tee sitä virhettä että yhtäkkiä mun elämä pyöriikin hevosten ympärillä. 

Oon aina tykännyt hirveesti kirjoittaa, sekä tehdä videoita. Katsotaan, jos tästä tulisi nyt jonkinlainen tapa. On myös kiva kirjoittaa blogia ja tehdä videoita ihan myös itseäni varten. Vuosien päästä, on kiva palata katsomaan mitä elämässä on tapahtunut milloinkin. 

Toivottavasti tää postaus tavoittaa teidät kaikki, ketkä ootte tätä blogia ja mua seurannut aikoinaan. 


Terveisin, Amanda

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Olikos sittenkään viimeinen..

..no ei ollut!! 

Moi! 

Osaankohan mä enään ees kirjottaa blogia? Vitsi siitä on pitkä aika kun oon viimeks tänne kirjoittanut. Näköjään elokuussa 2017 tullut tämä " viimeinen postaus". Ei ollutkaan ihan viimeinen. Tätä blogia on kuitenkin seuraillut jotkut niin monta vuotta ja muutenkin mun elämä ollut aika avointa somen kautta monille jo varmaan  vuodesta 2012 asti, joten halusin nyt vähän tulla kuulumisia kertomaan. Hirveen moni ei varmaan enää tätä seuraa tai ainakaan ole odottanut kuulevansa mitään ainakaan tätä kautta, joten yllätys olkaa hyvä! 



Okei mulla meni jo moti melkeen kirjottaa koko postaus kun en saanut ladattua noita kuvia hyvälaatusena.. Ähh miks ne näyttää tolta!!!

Nooh ehkä te kestätte. Mutta niin, mitä mitä mulle kuuluu? Mun hevosinstagramia, eli @teamristimaki käyttäjää mä oon jonkin verran päivitellyt, ja siellä on pystynyt meidän menoa seuraamaan jonkin verran. Mikään ei ole hirveesti muuttunut, en ole vieläkään " tullut järkiini " , ja palannut kokonaan ratsastuksen pariin. 

Meidän oma kasvatti Honey on jo siinä iässä, että sillä voi jo jotain duunailla. Viime syksynä se laitettiin satulaan, ja siitä sen elämä vasta alkoikin! Honey on käyttäytynyt erittäin viisaasti, ja on ollut kyllä yllättävän helppo tapaus. En itse Honeya sisäänratsastanut, mutta kolmen viikon koulun jälkeen itse kiipesin melkeen kahden vuoden tauon jälkeen selkään. 

Talvella oli huonon säiden takia vähän hiljaista Honeyn edistymisen suhteen, mutta keväällä se pääsi kunnolla hommiin mun kanssa. Kesän alusta se lähti laitumelle, ja nyt elokuun alusta se tulee mulle takas. Olin oikeestaan tarjoamassa Honeya muualle, kun mun oma elämäntilanne näytti siltä etten olisi sitä voinut itselläni pitää. Sain asiat kuitenkin järjestettyä, ja pystyin ottamaan Hanin lähemmäs itseäni. 



Hanista ei nyt hirveästi mitään kuva- tai videomateriaalia ole saatavilla tänne, mutta jos kiinnostaa enemmän niin muutama videopätkä löytyy instagramista. 

Honeyn kanssa ollaan tehty ihan perusjuttuja, ja ne sen kanssa on sujunut ongelmitta. Muutamia hyppyjäkin ollaan otettu sen kanssa, ja siinäkin on onnistuttu ihan kiitettävästi. Mulla ei itellä oo ollu hirveesti kokemusta 4 vuotiaista, joten oon yllättynyt kuitenkin miten hyvin oon Hanin kanssa pärjännyt. Nyt kun se kasvaa niin tietysti pitäisi alkaa vähän enemmän tosissaan ottamaan Honey ja sen kanssa tekemään oikeesti hommia. On ollut kyllä niin chilli kesä mulla ilman hevosia. Kolmas  kesä nyt  ilman kisoissa ramppaamista joka viikonloppu ja sitä jokapäiväistä aamusta iltaan hevosarkea on ollut kyllä osittain ihan jees.


Ikävä on välillä tietysti tosi kova ja välillä sitä antaisi kaikkensa vaan palatakseen niihin kuuluisiin vanhoihin hyviin päiviin. Oon kumminkin suhteellisen hyvin sisäistänyt asian, että ne kunnon hevoselämä ajat on nyt takana. 


11 vuoteen mahtui paljon kaikkea, oon ehtinyt tehdä jotenkin tosi paljon.


Flyinge 2016


 Eniten ehkä ikävä 2014-2015 vuodenvaihdetta, ja niitä aikoja kun Blue oli just tullut mulle. En tiiä, eihän niitä millään saa takas. Mulla oli peruskoulun vika luokka menossa, tulevaisuuden suunnitelmat oli selkeet, tiesin mitä halusin, hetken luulin että mulla oli kaikki mahdollisuudet. 


Voi Blue, mitä mulle oiskaan tapahtunut ilman sua. Haluisin vaan ne päivät takasin, kun herään 6-7 välissä, ruokin hepat ja vien pihalle, lähden kouluun ja kun tuun takas, meen siivoo tallin ja ratsastan 2-3 heppaan ja sitten lässähdän väsyneenä mutta tyytyväisenä sohvalle myöhään illalla kun oon saanut kaiken tehtyä. Päivästä päivään samat rutiinit toistui, mut mä olin ilonen. Vaikka ei aina huvittanut -30 asteen pakkasessa lähteä paskaa lappaamaan, oli se silti sen arvosta. 



Olin oikeesti onnellisin hevostyttö näinä aikoina. Mulla oli Nipsu, joka toimi hyvin. Oli Blue, maailman täydellisin asia. Molemmat oli maajoukkuerenkaissa, Amidalia oli kantavana ja en malttanut odottaa kun Honey synty. Olin niin varma, että sieltä tulee se joka jäljittelee Blueta sitten. 

Yhtäkkiä, tipahdin täältä pilvilinnasta ja kovaa.


Muutama kuukausi eteenpäin, niin kirjotin mun blogiin että toivon että voin joku päivä hakea Bluen laitumelta, ja tietää että se on terve eikä siihen satu. 

Sitä päivää, ei koskaan tullut. Eikä sitä tule.


Se sattu. Se sattuu vieläkin. Kohta tulee jo 4 vuotta siitä, kun mun elämä romuttu täysin. 29.7.2015 kaikki mun unelmat murskaantu. Ehkä olin muutenkin liian herkkä tähän lajiin, ei voi tietää. Blue merkitsi mulle kaikkea, ei voi sanoin kuvailla mitä Blue oli mulle. Se oli jotain, mitä ei tuu enään vastaan.

Nykyään osaan iloita niistä ajoista mitä mulla oli Bluen kanssa, oon ehkä vihdoin päässyt yli asiasta. Ehkä siihen otti se 4 vuotta ymmärtää, että odotukset Bluen kanssa ei tule täyttymään. 

En voisi olla ilosempi että mulla on Bluen varsa, Lilly. Lilly on ihan mini Blue, se näyttää ihan siltä. En voinut tehdä Bluen kanssa sitä mitä halusin, en voinut viedä siltä sen kipua pois, en voinut antaa Bluen tehdä sitä mitä se rakasti. 

Mutta mulla on Lilly, siitä voin sanoa etten luovu koskaan. Oli mikä oli, muutan vaikka sillan alle tai mitä vaan, se on ja pysyy.




Lilly on maaaaaailman ihanin vauva!!! 


Hauskaa, että musta löytyy noinkin herkkä puoli tän asian suhteen. Aamulla varmaan hävettää tää tunteellisuus, mutta näin se nyt vaan menee.

Mutta niin, mitäs muuta mulle kuuluu?

Vähän on elämä aika vaiheessa mulla, en tiedä vielä mitä teen elämän suhteen. Töissä käyn, asun Turussa, mulla on paljon ystäviä, poikaystävä ja äiti ja iskä sekä sisaruksetkin vielä löytyy. En voi sanoa olevani onnellinen, mutta kyllä mulla asiat hyvin on.

On tietty vaikeita asioita ja ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta kelläpäs niin olisikaan. Täytyy yrittää elää hetkessä ja oppia osaamaan nauttia elämästä just nyt. Ennen en tarpeeksi oo osannut arvostaa niitä hyviä hetkiä kun on ollut, mutta nyt olisi korkea aika oppia tekemään niin. 


Oon aika paljon kasvanut ihmisenä sen jälkeen kun lopetin ratsastuksen. Oon saanut ihan eri näkökulman elämään. Jotkut voi ajatella ehkä että miksi en jatka ratsastusta samalla tavalla kun ennen, jos sitä niin ikävöin. Niinpä, sitä itsekkin välillä mietin. Asiat ovat kuitenkin paremmin näin. Voin Honeyn kanssa jonkin verran ratsastella ja se pitää mut tyytyväisenä.

Elämältä ei aina saa mitä haluaa, se on aika rankka fakta. Oon niin onnellinen kaikista muistoista tän lajin parissa, mulla on ollut maailman ihanimpia eläimiä mistä en voisi olla kiitollisempi. Blue ja Nipsu, on ollut tärkeimmät. 


Tää postaus oli ehkä vähän kummallinen. Mun teki mieli kuitenkin kirjottaa teille, ja sain avattua vähän tätä kautta mun omiakin fiiliksiä elämän suhteen. 

Ehkä mä palaan vielä joskus kirjoittamaan teille, vai mitä mieltä ootte? 

- Amanda









tiistai 29. elokuuta 2017

Viimeinen postaus

Moikka!

Tämä blogi on ollut jo aika pitkään suljettuna, mutta halusin nyt kuitenkin tulla kirjoittamaan yhden postauksen ennen kun suljen tämän blogin ihan lopullisesti. Tästä postauksesta voi tulla aika sekava, koska on niin paljon sanottavaa, vaikka toisaalta pääni lyö tyhjää tällä hetkellä. Koitan kuitenkin nyt tiivistää ajatukseni jotenkin järkevästi.

Monet varmaan jo tiesivätkin, mutta olen siis lopettanut ratsastuksen. Lopetin jo oikeastaan huhtikuussa, mutta nyt vasta haluan avautua asiasta enemmän.





Viime postauksesta on jo yli vuosi, mutta en nyt ala laajasti selittämään tässä sen aikaisia tapahtumia. Palataan nyt kuitenkin viime kesään. Nipsulla kilpailut menivät suurimmalta osaltaan tosi hyvin, vaikken sillä hirveästi kilpaillutkaan. Blue laitettiin kantavaksi ja Honey eli normaalia 1 vuotiaan elämää laitumella. Syyskuussa aloitin työt Hattel Horsella, ja olin siellä töissä huhtikuuhun asti. 



Siellä olo oli erittäin raskasta niin kun yleensä hevosalalla onkin ja päivät olivat pitkiä, päivät alkoivat aina kuudelta tai 6:45 ja illalla sänkyyn kaatuessa olikin ihan rättiväsynyt. Hommaa oli paljon, mutta opin siellä enemmän kun missään muualla. Pääsin näkemään millaista meno on tuollaisessa huipputallissa, ja näki mitä menestykseen vaaditaan. Sain ratsastaa paljon hienoilla hevosilla ja valmentautua, siitä olen erittäin kiitollinen pomolle. Pääsin myös kilpailemaan siellä!




Sieltä jäi niin paljon hyviä muistoja, ihmiset olivat huippu kivoja sekä se mikä siellä on ainakin kadehdittavaa ja mistä muiden pitäisi ottaa mallia, niin "joukkuehenki". En osannut ehkä valita oikeaa sanaa tuolle, mutta kaikki olivat niin avuliaita, puhalsivat yhteen hiileen ja tukivat toisiaan. Sellaista harvoin näkee hevosmaailmassa, kun yleensä kaikki vaan ajattelee omaa etuaan. Sain niin paljon apua omaan ratsastukseeni ja käsitykseni lähes kaikesta muuttui, siellä 7 kuukaudessa opin enemmän hevosista enemmän kun koskaan aikaisemmin. Töitä sain kyllä paljon tehdä ja muulle elämälle ei ollut aikaa.







Miksi sitten lopetin? En halua käyttää elämääni ratsastukseen. Haluan tehdä jotain ihan muuta. Mun motivaatio on kyllä 11 vuoden varrella laskenut useastikin monien vastoinkäymisten takia sekä Bluen loukkaantumisen takia. Näistä huolimatta mun unelmana on aina ollut päästä kilpailemaan Keski-Euroopassa isoissa kisoissa. Mietin aina miten siistiä olisi olla töissä jollain isolla kilpatallilla ulkomailla, ja ennen ajattelin että olin valmis tekemään sen eteen mitä vaan. Nyt kuitenkin oon löytänyt jotain joka voi tehdä mun elämästä paljon parempaa, ja sen eteen täytyi valita toinen polku tässä maailmassa. 



Jostain unelmista kuitenkin on luovuttava, niin mä tein. Se oli kuitenkin oikea ratkaisu, koska nyt mä voin sanoa että oon onnellisempi kun koskaan aikaisemmin mun elämässä. Vaikka tälläkin hetkellä mun elämässä moni asia voisi olla parempi, silti mulla menee paremmin kun ennen. Se ei ehkä oo ulos päin musta näkynyt miten rikki mä välillä oon ollut näiden vuosien aikana, mutta on ollut hetkiä millon oisin vaan voinut rehellisesti sanottuna hypätä kalliolta alas. Kaikkihan sen tietävät, että tässä lajissa tulee väkisinkin epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. Monella muulla on varmasti ollut enemmän epäonnea kun mulla tän lajin parissa. Mulla on aivan uskomattoman ihania muistoja näiltä vuosilta kun tätä olen tehnyt. Muistellaanpa niitä vähän:



Sain tämän mun ekan oman ponin kun olin 7vuotias. Kun olin 9vuotias mun kaksi ponia ja äidin heppa asuivat meillä kotipihassa. Mikä olisi ollutkaan parempaa hevosia rakastavalle pikkutytölle kun omat ponit pihassa? Niin paljon ihania muistoja näiltä ajoilta.


              Aloitin kilpailemisen jo ensimmäisellä ponillani Romeolla kun olin 10vuotias. 

                                                                                2010



"Kunnon" geimeihin pääsin kuitenkin vasta 13 vuotiaana kun sain Nipsun. Nipsunkin kanssa aloitin pienistä, ja yhdessä kasvoimme kohti isompia haasteita.

                                                                         2013

Ikimuistoiset kisat 13vuotiaalle pikku Amandalle Hartwall Areenalla joista ruusukkeita kotiin tuomisena. <3 Muistan kun olin niin ylpeä itsestäni että pärjäsin, vaikka mua jännitti niin paljon hypätä tässä vuoden isoimmassa heppatapahtumassa :D



                  Nipsun kanssa pystyi tekemään niin paljon kaikkea hauskaa <3 2014

      Aina ei todellakaan ollut niinkään helppoa ja kivaa, tässä esimerkiksi totaalinen epäonnistuminen ekalle esteelle aluejoukkuemestaruuksissa :D 


     Tässä myös pääsin maistelemaan hiekkaa Laakson kentällä ponicupin osakilpailussa. Muistan että tämä päivä ei mennyt ihan putkeen koska tipuin myös toisessa luokassa, heh :D


Niitä onnistumisia kuitenkin tuli myöskin. Tässä voitettiin Nipsun kanssa LoRin juniorimestaruus kultaa 2014!


    Huippujuttu myös oli kun päästiin Nipsun kanssa 2014-2015 maajoukkue a-renkaaseen.

        Tässä myös kuva hevoset2015-messuilta pirkkahallissa Tampereella!


Näiden kuvien lisäksi niin paljon muistoja, paljon onnistumisia ja myöskin niitä epäonnistumisia. Tähän väliin voisinkin sanoa, että Nipsu muutti tammikuussa 2017 uuteen kotiin sellaiselle ihanalle 8vuotiaalle pikkupojalle hyvään kotiin. 



Niitä kaikenlaisia epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä en nyt jaksa enään ruveta avaamaan, mutta jos mut hevostalli netissä tunnettiin nimellä tyttörukka, se varmaan kertoo jotain. En todellakaan kaipaa sääliä, enkä sitä ikinä olekkaan kaivannut mutta kerron nyt näistäkin asioista. Yksi asia, joka vaikutti mun elämään paljon ja oikeestaan liiankin paljon, oli hevostalli.net. Ennen en sitä myöntänyt, koska olihan se mun mielestä noloa antaa muiden ihmisten vaikuttaa omaan elämään. Kuitenkin niin kävi. Monista ihmisistä kirjoitetaan sellasta paskaa netissä että ei mitään rajaa. En tosiaan ole ainoa, mutta yhdessä vaiheessa tuntui että löysin oman nimeni joka keskustelusta. 

Jokaisen epäonnistuneen kisan jälkeen pelkäsin avata kyseistä sivustoa, koska ne haukkumiset siellä sai mut todella huonolle mielelle. Jotkut tässä vaiheessa saattavat ajatella, että no miksi ihmeessä luit niitä. No en itse sivustolle aina mennytkään. Jotkut kaverit ajattelematta laittoivat mulle  pyytämättä viestiä ja kuvakaappauksia keskusteluista jossa mua haukuttiin. Ei se niiden vika ollut ja kyllä mä usein itsekin menin lukemaan niitä keskusteluja sen takia kun halusin löytää kuvia kyseisistä kisoista, ja kaikkihan tietävät että monet kuvaajat linkittävät sivustonta kyseiselle nettipalstalle. 



Silmä kovana koitin aina nieleskellä asioita mitä musta puhuttiin. Aina ei edes riittänyt se mitä musta puhuttiin, kun joskus siellä myös haukuttiin mun äitiä sekä mietittiin ja pohdittiin ihan mun henkilökohtaisia asioita. Ties mitä sain kuulla itsestäni, eläintenrääkkääjä, lellitty ponien hakkaaja, ylimielinen, kiittämätön, rahalla ostetut paikat maajoukkuerenkaasta, suhteilla pärjääminen, paska ratsastaja, laiska lellipentu jonka eteen tehdään kaikki ja saa mitä haluaa.  Analysoitiin sitä miksi mulla meni kisoissa huonosti ja lähinnä analysoitiin kaikki mitä tein ja mitä en tehnyt. Ei ehkä kuulosta pahalta jos näitä tulisi vaikka kerran, mutta se että niitä voi lukea itsestään joka päivä. Jos keskustelut poistettiin, joku aina aloitti uuden. 

En vieläkään ymmärä miksi tälläinen syöpäsivusto edes on olemassa, kun siellä pystyy niin helposti mustamaalaaman jonkun maineen nimettömänä ja joutumatta siitä itse minkäänlaiseen vastuuseen mitä sanoo. Kyllä siellä palstoilla luki myös paljon positiivista musta, ja sain todella paljon kannustavia viestejä sekä kehuja jotka paransi mieltä. 

No se siitä, ilkeitä ja ajattelemattomia ihmisiä on maailma täynnä ja jos yhtäänkään on esillä piireissä niin kyllä sitä kuraa saa niskaan.





          Tästä postauksesta varmaan tulee aika pitkä, mutta no se lukeekoon joka jaksaa! 

Haluan vielä kirjoittaa Bluesta jonkin verran. Suurin osa tätä blogia lukeneista ja mut tunteneista heppaihmisistä varmasti tietää mikä olin mun ja Bluen tarina. Kerrataan sitä kuitenkin nyt vähän. Kyseessä on asia, joka on vaikuttanut muhun ihmisenä enemmän kun melkeen mikään muu. Monet on mulle sanoneet että "Noniin c'moon yritä jo päästä yli asiasta äläkä jauha enempää". Tähän mennessä olen kyllä aikalailla oppinut jo sen että muiden mielipiteistä ei todellakaan kannata välittää. 



Maailman paras Blue. Tarvisko mun muuta edes sanoa? 
Vuonna 2014 marraskuussa sain hevosen josta olin aina haaveillut. Uskoin pääseväni sen kanssa vaikka ja mihin. Kuvittelin jo edessäni ne yhteiset vuodet mitä Bluen kanssa olisi tullut radoilla. En olisi ikinä uskonut kuitenkaan asioiden päättyvän niin kuin ne päättyi.



4 kuukautta ja se oli siinä. Pääsin Bluen kanssa suoraan junnujen maajoukkue a-kehitykseen. Ehdin käydä yhdet kisat ja maajoukkueleirit. Siitä alkoi alamäki. Joka päivä heinäkuun 28 päivään 2015 uskoin että kyllä se vielä siitä. Joka ikinen päivä tein kaikkeni ja parhaani auttaakseen Blueta paranemaan. 28.07.2015 oli suoraan sanoen mun elämäni rankin päivä. Eläinlääkäri soitti äitille ja sanoi löytäneensä röntgenkuvista vamman, joka ei enään ikinä parane. Mun maailma romahti sinä päivänä. En tahtonut alkuun uskoa että se oli totta. Mietin silloin vain että miksi just mulle kävi näin. 

Sen jälkeen meni pitkä aika, että aloin näkemään mitään hyvää missään asiassa. En osannut käsittää sitä ettei Blue tosiaan parane enää ikinä. Monet varmasti ajattelee että " okei miten sun elämän rankin asia on ollut se että sun hevonen loukkaantu etkä voi enään ratsastaa sillä". Noh, mulla se oli. Asia mistä olin aina haaveillut, minkä eteen olin tehnyt töitä murskautui ihan yhtäkkiä täysin mun nenän edessä. 






    Meillä on ollut kahdeksan omaa hevosta jonka lisäksi monia ylläpitohevosia/poneja. Niistä rakkain mulle on ollut Blue, mun paras kaveri. Sanotaan, että jokaisella ratsastajalla on se yksi hevonen elämässä, joka merkitsee enemmän kuin mikään muu. Blue oli mun once in a lifetime horse.



   Siitä päivästä kun tuo tuomio tuli, on nyt kaksi vuotta. En voi sanoa päässeni siitä vieläkään kunnolla yli, mutta nyt kun mun elämässä on niin paljon hyviä asioita, niin pystyn ajattelemaan asian muistona. Ne 4 kuukautta Bluen kanssa oli mun ratsastusajoista parhaita. 

Ei ollut helppo jatkaa tuon tapahtuman jälkeen ratsastusta. Olin vähällä lopettaa. Sain kuitenkin jostain voimaa, ja ajattelin että nyt pahin on takana ja koska rahat meni Bluehen, niin täytyy rakentaa oma ura tekemällä paljon paljon töitä. Ajattelin, että nyt mikään ei enään pysäytä mua. Oli kuitenkin paljon vaikeita hetkiä mutta myös niitä hyviä. 

Muistan kerran kun olin töissä Hattelissa hämeenlinnassa ja tulin viettämään kahta vapaapäivää kotiin Vihtiin, niin äiti ja iskä oli tapetoinut mun seinän ja siinä tapetissa oli erilaisia motivaatiota antavia sanontoja. Kun pääsin huoneeseeni, luin tämän kohdan.



Kuinka  tyhmältä se kuulostakaan, niin jälleen kerran purskahdin itkuun ja ajattelin, että kun mun unelmana oli ollut Bluen sairastumisen jälkeen vain se että Blue joskus paranisi. Ajattelin tällöinkin, että mitä järkeä uskoa unelmiin. Tiesin, että vaikka kuinka unelmoin niin Blueta ei paranna mikään. 

Oli paljon masentavia hetkiä, mutta sain kuitenkin aina jostain voimaa jatkaa. Tänä keväänä kuitenkin aloin ajatella, että miksi annan itsestäni kaiken tähän lajiin jos voisin käyttää aikani viisaammin ja johonkin parempaan. Lopetin työt Hattelilla, jonka jälkeen päätin myös lopettaa kokonaan ratsastuksen. Myin kaikki hevoskamani, lukuun ottamatta kypärää ja paria muuta asiaa jotka haluan säästää muistoina sekä uskon kyllä että kyllä mä tulen vielä hevosen selkään kiipeämään, mutten radoille enää palaa. Sen aika on nyt ohi.



    Laskin yksi päivä mun kisoista saadut ruusukkeet, niin niitä oli yli 100 ja mitaleita reilu 10 sekä 7 pokaalia + Ruotsin kisoista saadut plakaatit. :D 




  Sitten vielä vähän Honeysta ja Lillystä. Kuka Lilly? Bluen varsa!!! Vuosi sitten muistaakseni kerroin, että Blue on kantavana. 16.5.2017 syntyi ihana tammavarsa nimeltä Lilly. Voitte vaan kuvitella miten rakastanut oon Bluen varsaan! Mikään ei tietysti voi korvata Blueta, mutta Lilly on kyllä lähellä <3






    Onhan meillä vielä tietysti pikku Honey! Senkin syntymästä jo kaks vuotta. Hauska ajatella että se syntyi äidin käsiin pienenä vauvana ja nyt on jo näin iso! 


                 Vasen kuva kaks vuotta sitten ja oikean puolimmainen tältä kesältä! 



Honey ja Lilly tulee jäämään meille, ei vain mun takia, vaan myös mun äidin. Ikinä en tätä lajia oo yksin harrastanut. Mun äiti, mun isä, molemmat ollut korvaamattomia tukia. Ja varsinkin nämä meidän oman kasvatuksen tulokset ovat erittäin tärkeitä meidän perheelle. Jollain on koirat lemmikkeinä, meillä hevoset ( koirat myös hehe). Okei kyllä niiden kanssa tullaan jotain järkevää tekemään kun ne ovat siinä iässä että niihin pitää alkaa käyttää aikaa, mutta itse en varsinaisesti tule kaikkea aikaani niihin tuhlaamaan. Voi olla että Honey tullaan näkemään kilparadoilla, mutta ei mun kanssa. 

Niin pahalta kun se tuntuukin, joskus kirjan kuitenkin täytyy päättyä. Mun osalta tämä oli tässä. Haluan vielä tälleen julkisesti kiittää kaikkia tukijoukkoja, valmentajia sekä kaikkia jotka ovat auttaneet mua ja jaksanut aina kannustaa eteen päin. Kiitos myös kaikille teille lukijoille jotka on lähettänyt aina vaikeina hetkinä ihania tsemppiviestejä täällä sekä instagramissa. Täällä ei enää ole niin montaa lukijaa varmasti mutta kiitos silti teille ja instagramissa mun heppa igeellä onkin yli 4 tuhatta seuraajaa, kiitos niillekin! 

Suurin kiitos kuitenkin kuuluu mun äitille ja isälle. Vaikka oon joutunut tekemään paljon töitä kaiken eteen, silti ilman mun vanhempia en olisi pystynyt saavuttamaan sitä mitä mulla on takana, joten kiitos.



-Amanda