Heipsan!
Matkalla tallilta kotiin, sain idean mistä kirjoittaa blogiin. Tämä postaus on varmasti paljon mielipiteitä herättävä, jotkut varmaan pystyvät samaistumaan, toiset taas ei. Kerron asiasta nyt minun näkökulmastani, ja siitä miten itse koen asiat.
Mä aion tässä postauksessa puhua siitä, että miten ratsastus nuorempana on vaikuttanut minuun itseeni, sekä siitä, mikä minun mielestäni voisi parantaa hevosmaailmaa sekä auttaa nuoria kilparatsastajia jaksamaan henkisesti.
Haluan painottaa sitä, etten todellakaan pidä itseäni minään kokeneena tai starana. Koen kuitenkin, että mulla on kuitenkin tosi paljon kokemusta hevoselämästä, ja olen saanut kokea sen hyvät ja pahat puolet. Enhän mä mikään super suosittu ole koskaan ollut, mutta aika moni aikoinaan tätä blogia ja mun menoa on seuraillut. Yhteen aikaan olinkin varmaan hevostalli.netin yksi puhutuimmista ponilapsista.
Mä oon täällä blogissa puhunut aika paljon siitä, mitä mieltä oon keskustelufoorumeista sekä siitä kaikesta paskan jauhamisesta. Kaikki ei varmaan muistakaan niitä aikoja, milloin musta on eniten siellä puhuttu, tai ei ehkä ole niin aktiivisesti sitä seurannut.
"Kaikistahan siellä hötönetissä puhutaan paskaa". Joo, se on totta. Mutta onko sitä hyväksyttävä? Onko se kestettävä? Mä luulin, että on. Mun mielestä on väärin, että tässä maailmassa pitäisi vaan ottaa se kaikki paska vastaan mitä tulee. Ei pidä. Millä oikeudella kukaan tulee haukkumaan sua tai sun hevosia tai saati sun perhettä ja elämää?
Kun mä olin 14-15 vuotias, silloin oli pahinta nettikiusaamista. Mua haukuttiin, mun ratsastusta haukuttiin, mun hevosia haukuttiin. Siellä puhuttiin mun yksityiselämän asioista, mun äidistä. Oli ihan sairaita syytöksiä. Kerran kun oltiin aamukahvilla töissä mun silloisen pomon kanssa hevostallilla, aloitettiin puhumaan hötönetistä ja ihan huvin vuoksi avasin hötönetin pitkästä aikaan. Siellä oli kaksi topaa musta, missä haukuttiin mun äitiä, mua sekä puhuttiin siitä, että olen hevosten hakkaaja ja raipalla piiskaaja. Miettikää, oliko hyvät fiilikset uuden työnantajan kanssa sitä ihmetellä. Me tietysti ilmiannettiin se. Odotin vaan milloin se poistuu ja sitten huh. Ei mennyt kauaa, kun huomasin että oli taas aloitettu uusi keskustelu.
Itku silmässä olin koko päivän ja kun pääsin kotiin niin itkin vaan. Mitä mä olin 14 vuotiaana tehnyt ansaitakseni tollaista kohtelua? Ihan järjettömiä syytöksiä ja mustamaalausta. Tämä ei ollut todellakaan ainoa kerta, mutta tässä nyt esimerkki.
Tollasta ei pidä hyväksyä, eikä pidä tuntea itseään heikoksi jos pahoittaa mielensä. Mä olisin halunnut, et joku olisi sanonut 15 vuotiaalle pikku Amandalle, että ei toi oo ok. Mun oli kestettävä se hammasta purren, ja antaa vaan olla ja sivuuttaa asia. Niin mä tein, ja yhtäkkiä turruin.
Mä oon nyt 21 vuotias, ja oon tajunnut vasta nyt asioita itsestäni. Mä en loukkaannu ikinä mistään, mitä mulle sanotaan. Kestän kaiken, miten mua haukutaan tai miten musta puhutaan. Se on väärin. Mä oon turtunut tollaselle kommentoimiselle, eikä suoraan sanottuna musta tunnu miltään. Ihan positiivista sinänsä, että jos tämä aiheuttaa jotain keskustelua, niin senkus antaa mennä vaan.
En sano, että kaikki on hötönetin syytä. Ratsastusmaailma on kiero muutenkin, ja jotkut hevosihmiset osaavat olla ilkeitä. Mä oon kohdannut ihan älyttömästi ikäviä asioita henkisesti. Kaikki ei ole ollut pelkkää nettikiusaamista. Ajattelin, etten kerro tästä mistä seuraavaksi puhun, mutta mietin että miksipä en kertoisi.
Monet miettii, että miksi Suomesta ei tule niin paljon huippuratsastajia tai porukka ei suostu tekemään töitä sen eteen että kehittyisi yms. Mulla itselläni, on tähän vaikuttanut just tää kiusaaminen. Olin aloittanut työt hienolla nimekkäällä tallilla. Hyvä kaverini oli koeratsastanut hevosen siellä ja päätynyt ostamaan tämän. Minä kun siellä tallilla hoidin niitä hevosia, joten laitoin välillä aina snäppejä (eli kuvia) sille kaverilleni tästä uudesta hevosestaan. Yks päivä, tälle hepalle oli tullut pieni haava jalkaan. Sille laitettiin sellainen pieni side jalkaan. Tiedättehän, että jotkut hevoset ovat niin herkkiä, että kun laitetaan pieni side jalkaan niin ei mukamas yhtäkkiä pysty astumaan sillä jalalla.
Mua nauratti tän hevosen kohdalla tää juttu, ja laitoin viattoman snäpin tälle kaverilleni että " haha sun heppas ei muka voi astua tolla jalalla". Tästä pienestä snäpistä lähti aivan käsittämätön myrsky. Yhtäkkiä sain pomoltani ja tallimestarilta ja suurin piirtein kaikilta aivan järkyttävät huudot ja raivot siitä, kuinka menen selittämään asiakkaille että niiden hevonen ei astu yhdellä jalalla. Mun laitaa asiaan ei edes kuunneltu aluksi. Tämä silloisen ystäväni äiti aloitti tämän sodan keksimällä ja vääristämällä asiaa, vaikka tasan tarkkaa tiesi mitä tarkoitin. En keksi mitään muuta syytä tälle, kun kateellisuus ja halu satuttaa mua. Voitte vaan kuvitella miten itku silmässä olin koko päivän. Välit meni tähän silloiseen yhteen parhaimmista kavereistani, sekä hänen äitiinsä joka oli minun äitini ystävä myös.
Pointti oli se, että miten suomalaisista ratsastajan aluista voi tulla yhtään mitään, jos niitä poljetaan koko ajan alas? Ihan oikeesti. Pelkkien hevosten kanssa tulee jo pettymyksiä ihan tarpeeksi jo terveydellisistä syistä sekä muista ongelmista, niin tarviiko sitten muiden ihmisten vielä tehdä asioita vaikeammaksi. En usko, että asiat ovat muuttuneet yhtään paremmaksi vuosien aikana.
Pahinta tässä on se, että ne on yleensä aikuisia ihmisiä ketkä ovat lyttäämässä niitä nuoria poniratsastajia ja lapsi- sekä junioriratsastajia. Niillä saattaa jopa olla omia lapsia, ja silti puhuu niin rumasti nuorista ja niiden toiminnasta.
Mä oon 21, ja mä en ikinä voisi haukkua ja puhua niin rumasti esimerkiksi 15 vuotiaista. Tai en minkään ikäisistä. Mutta varsinkin se, että lapsia haukkuu aikuiset ihmiset, niin se on sairasta.
Jos sä oot nuori, tai sulla on lapsi tai tuttu joka joutuu kokea kiusaamista ihan minkälaista vaan, niin muista se, ettei se oo ok. Se on osittain ehkä kestettävä, ja on hyvä, että vähän pystyy luomaan paksumman nahan ja kestämään pettymyksiä sekä tietynlaista kommentointia. Se ei kuitenkaan oo ok, jos sulle jatkuvasti tulee paha mieli ja se vaikuttaa sun elämään ja sun mielialaan. Mun mielestä tää on aihe, mistä on puhuttava enemmän.
Mä en koe todellakaan, että mua olisi kiusattu hevospiireissä mitenkään tosi paljon. Ei ole. Mulla on ollut aina paljon heppakavereita sekä teitä ihania lukijoita ja mua on tsempattu aina tosi paljon. Tottakai se oma käytös vaikuttaa myös siihen millaista kohtelua saa.
Tätä lajia voisi mun mielestä saada niin paljon paremmaksi jos ihmiset olisi kannustavampia toisiaan kohtaan, ja ei aina sanoisi sitä mielipidettään ääneen. Kaikista ei todellakaan voi tykätä, ja kyllä mäkin keksin monesta negatiivista kommentoitavaa. Kirjoitanko mä siitä nettiin? En. Se ei auta yhtään ketään, jos sä kirjoitat sun mielipiteen nettiin. Se ei tee susta parempaa ihmistä, se tekee susta huonomman ihmisen.
Tää laji on muutenkin rankka kasvaville nuorille. Mä oon kokenut niin suuria pettymyksiä, suuria onnistumisia, hienoja hetkiä ja isot tunteet on ollut pelissä. Ei ole helppoa olla nuori, ja yrittää oppia ratsastamaan ja toimimaan hevosten kanssa samalla kun kasvaa kohti aikuisuutta.
Tää laji on kasvattanut mua ihmisenä niin paljon, enkä usko, että olisin sama ihminen, ellen olis lapannut paskaa koko elämäni ja maistellut hiekkaa ja itkenyt välillä silmät päästäni kun mikään ei toimi. Sain ratsastuksesta niin paljon, mutta se myös otti paljon. Mä en nähnyt kavereita kun kisoissa, olin viikonloput kotona tai kisoissa. Mun elämä oli pelkkää hevosia. Tykkäsin siitä. Hyviä puolia oli se, että tein oikeasti jotain järkevää, enkä hengaillut ostoskeskuksissa ja ollut kännipäissään pyörimässä 15 vuotiaana. Oon saanut viettää mun äitin kanssa paljon enemmän aikaa kun mun sisarukset, siksi että meillä on yhteinen harrastus.
Mä en vaihtaisi mitään mun menneisyydestä hevosten kanssa. Opin elämästä sen, ettei kaikki todellakaan ole helppoa, ja välillä oikeasti mikään ei onnistu, mutta pohjalta on noustava. Se ei auta, että jää sinne maahan makaamaan, kun sun hevonen on viskannut sut kolmatta kertaa sinne okserin sekaan. Aina on noustava takasin selkään, ei asiat muuten parane.
Oon myös oppinut pitämään puoleni. Voin sanoa, ettei kukaan jyrää mun yli. Silti, olen nöyrä, ja kunnioitan aina muita ihmisiä. Sellaisissa tilanteissa, jossa asiat ei mene niin kun on sovittu, tai mua koitetaan käyttää hyväksi, osaan sanoa ei. Toki mun lapsuudessa moni muukin asia on vaikuttanut muhun kuin hevoset, mutta suurimmaksi osaksi mun elämää kuitenkin on ollut hevoset ja kaikki on pyörinyt tämän harrastuksen ympärillä.
En oikeastaan tiedä mitä tällä postauksella hain. Ehkäpä haluaisin tavoittaa tällä niitä, ketkä kokevat parhaillaan samaa kun minä nuorempana. Tai ehkä tää voisi muistuttaa niitä, kellä on taipumusta ehkä turhan helposti kääntyä sinne negatiivisen kommentoimisen puolelle.
Tää on oikeesti hieno laji, ja ihan varmasti on monia tulevaisuuden tähtiä täällä Suomessakin. Niiden on paljon helpompi mennä kohti tavoitteita, jos ei ole jatkuvasti silmätikkuna tai jokaisesta virheestä suurennuslasin alla. Me ollaan kuitenkin kaikki vaan ihmisiä, kaikki tekee virheitä ja kaikki mokaa joskus. Onko se nyt niin kuolemaksi jos Pirjo 12v tirauttaa itkun huonosti menneen radan jälkeen? Ei ole. Mun mielestä tunteita saa ja pitääkin näyttää, ja kun kokemusta saa ja sitä tulee enemmän, niin oma mielikin siinä vahvistuu. Tietysti jos Pirjo 12v itkun lisäksi kostaa ponilleen, se on asia erikseen ja sellaiseen pitääkin puuttua. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät enemmän positiivisiin asioihin.
Mielelläni lukisin teidän mielipiteitä asiasta. Kertokaa, oonko mä ihan väärässä tässä mitä ajattelen. :)
t. Amanda