Miten ratsastus on vaikuttanut minuun

 Heipsan!

Matkalla tallilta kotiin, sain idean mistä kirjoittaa blogiin. Tämä postaus on varmasti paljon mielipiteitä herättävä, jotkut varmaan pystyvät samaistumaan, toiset taas ei. Kerron asiasta nyt minun näkökulmastani, ja siitä miten itse koen asiat. 

Mä aion tässä postauksessa puhua siitä, että miten ratsastus nuorempana on vaikuttanut minuun itseeni, sekä siitä, mikä minun mielestäni voisi parantaa hevosmaailmaa sekä auttaa nuoria kilparatsastajia jaksamaan henkisesti. 

Haluan painottaa sitä, etten todellakaan pidä itseäni minään kokeneena tai starana. Koen kuitenkin, että mulla on kuitenkin tosi paljon kokemusta hevoselämästä, ja olen saanut kokea sen hyvät ja pahat puolet. Enhän mä mikään super suosittu ole koskaan ollut, mutta aika moni aikoinaan tätä blogia ja mun menoa on seuraillut. Yhteen aikaan olinkin varmaan hevostalli.netin yksi puhutuimmista ponilapsista. 

Mä oon täällä blogissa puhunut aika paljon siitä, mitä mieltä oon keskustelufoorumeista sekä siitä kaikesta paskan jauhamisesta. Kaikki ei varmaan muistakaan niitä aikoja, milloin musta on eniten siellä puhuttu, tai ei ehkä ole niin aktiivisesti sitä seurannut. 

"Kaikistahan siellä hötönetissä puhutaan paskaa". Joo, se on totta. Mutta onko sitä hyväksyttävä? Onko se kestettävä? Mä luulin, että on. Mun mielestä on väärin, että tässä maailmassa pitäisi vaan ottaa se kaikki paska vastaan mitä tulee. Ei pidä. Millä oikeudella kukaan tulee haukkumaan sua tai sun hevosia tai saati sun perhettä ja elämää? 

Kun mä olin 14-15 vuotias, silloin oli pahinta nettikiusaamista. Mua haukuttiin, mun ratsastusta haukuttiin, mun hevosia haukuttiin. Siellä puhuttiin mun yksityiselämän asioista, mun äidistä. Oli ihan sairaita syytöksiä. Kerran kun oltiin aamukahvilla töissä mun silloisen pomon kanssa hevostallilla, aloitettiin puhumaan hötönetistä ja ihan huvin vuoksi avasin hötönetin pitkästä aikaan. Siellä oli kaksi topaa musta, missä haukuttiin mun äitiä, mua sekä puhuttiin siitä, että olen hevosten hakkaaja ja raipalla piiskaaja. Miettikää, oliko hyvät fiilikset uuden työnantajan kanssa sitä ihmetellä. Me tietysti ilmiannettiin se. Odotin vaan milloin se poistuu ja sitten huh. Ei mennyt kauaa, kun huomasin että oli taas aloitettu uusi keskustelu. 

Itku silmässä olin koko päivän ja kun pääsin kotiin niin itkin vaan. Mitä mä olin 14 vuotiaana tehnyt ansaitakseni tollaista kohtelua? Ihan järjettömiä syytöksiä ja mustamaalausta. Tämä ei ollut todellakaan ainoa kerta, mutta tässä nyt esimerkki. 

Tollasta ei pidä hyväksyä, eikä pidä tuntea itseään heikoksi jos pahoittaa mielensä. Mä olisin halunnut, et joku olisi sanonut 15 vuotiaalle pikku Amandalle, että ei toi oo ok. Mun oli kestettävä se hammasta purren, ja antaa vaan olla ja sivuuttaa asia. Niin mä tein, ja yhtäkkiä turruin.

Mä oon nyt 21 vuotias, ja oon tajunnut vasta nyt asioita itsestäni. Mä en loukkaannu ikinä mistään, mitä mulle sanotaan. Kestän kaiken, miten mua haukutaan tai miten musta puhutaan. Se on väärin. Mä oon turtunut tollaselle kommentoimiselle, eikä suoraan sanottuna musta tunnu miltään. Ihan positiivista sinänsä, että jos tämä aiheuttaa jotain keskustelua, niin senkus antaa mennä vaan. 

En sano, että kaikki on hötönetin syytä. Ratsastusmaailma on kiero muutenkin, ja jotkut hevosihmiset osaavat olla ilkeitä. Mä oon kohdannut ihan älyttömästi ikäviä asioita henkisesti. Kaikki ei ole ollut pelkkää nettikiusaamista. Ajattelin, etten kerro tästä mistä seuraavaksi puhun, mutta mietin että miksipä en kertoisi. 

Monet miettii, että miksi Suomesta ei tule niin paljon huippuratsastajia tai porukka ei suostu tekemään töitä sen eteen että kehittyisi yms. Mulla itselläni, on tähän vaikuttanut just tää kiusaaminen. Olin aloittanut työt hienolla nimekkäällä tallilla. Hyvä kaverini oli koeratsastanut hevosen siellä ja päätynyt ostamaan tämän. Minä kun siellä tallilla hoidin niitä hevosia, joten laitoin välillä aina snäppejä (eli kuvia) sille kaverilleni tästä uudesta hevosestaan. Yks päivä, tälle hepalle oli tullut pieni haava jalkaan. Sille laitettiin sellainen pieni side jalkaan. Tiedättehän, että jotkut hevoset ovat niin herkkiä, että kun laitetaan pieni side jalkaan niin ei mukamas yhtäkkiä pysty astumaan sillä jalalla.

Mua nauratti tän hevosen kohdalla tää juttu, ja laitoin viattoman snäpin tälle kaverilleni että " haha sun heppas ei muka voi astua tolla jalalla". Tästä pienestä snäpistä lähti aivan käsittämätön myrsky. Yhtäkkiä sain pomoltani ja tallimestarilta ja suurin piirtein kaikilta aivan järkyttävät huudot ja raivot siitä, kuinka menen selittämään asiakkaille että niiden hevonen ei astu yhdellä jalalla. Mun laitaa asiaan ei edes kuunneltu aluksi. Tämä silloisen ystäväni äiti aloitti tämän sodan keksimällä ja vääristämällä asiaa, vaikka tasan tarkkaa tiesi mitä tarkoitin. En keksi mitään muuta syytä tälle, kun kateellisuus ja halu satuttaa mua. Voitte vaan kuvitella miten itku silmässä olin koko päivän. Välit meni tähän silloiseen yhteen parhaimmista kavereistani, sekä hänen äitiinsä joka oli minun äitini ystävä myös.

Pointti oli se, että miten suomalaisista ratsastajan aluista voi tulla yhtään mitään, jos niitä poljetaan koko ajan alas? Ihan oikeesti. Pelkkien hevosten kanssa tulee jo pettymyksiä ihan tarpeeksi jo terveydellisistä syistä sekä muista ongelmista, niin tarviiko sitten muiden ihmisten vielä tehdä asioita vaikeammaksi. En usko, että asiat ovat muuttuneet yhtään paremmaksi vuosien aikana. 

Pahinta tässä on se, että ne on yleensä aikuisia ihmisiä ketkä ovat lyttäämässä niitä nuoria poniratsastajia ja lapsi- sekä junioriratsastajia. Niillä saattaa jopa olla omia lapsia, ja silti puhuu niin rumasti nuorista ja niiden toiminnasta. 

Mä oon 21, ja mä en ikinä voisi haukkua ja puhua niin rumasti esimerkiksi 15 vuotiaista. Tai en minkään ikäisistä. Mutta varsinkin se, että lapsia haukkuu aikuiset ihmiset, niin se on sairasta. 

Jos sä oot nuori, tai sulla on lapsi tai tuttu joka joutuu kokea kiusaamista ihan minkälaista vaan, niin muista se, ettei se oo ok. Se on osittain ehkä kestettävä, ja on hyvä, että vähän pystyy luomaan paksumman nahan ja kestämään pettymyksiä sekä tietynlaista kommentointia. Se ei kuitenkaan oo ok, jos sulle jatkuvasti tulee paha mieli ja se vaikuttaa sun elämään ja sun mielialaan. Mun mielestä tää on aihe, mistä on puhuttava enemmän. 

Mä en koe todellakaan, että mua olisi kiusattu hevospiireissä mitenkään tosi paljon. Ei ole. Mulla on ollut aina paljon heppakavereita sekä teitä ihania lukijoita ja mua on tsempattu aina tosi paljon. Tottakai se oma käytös vaikuttaa myös siihen millaista kohtelua saa. 

Tätä lajia voisi mun mielestä saada niin paljon paremmaksi jos ihmiset olisi kannustavampia toisiaan kohtaan, ja ei aina sanoisi sitä mielipidettään ääneen. Kaikista ei todellakaan voi tykätä, ja kyllä mäkin keksin monesta negatiivista kommentoitavaa. Kirjoitanko mä siitä nettiin? En. Se ei auta yhtään ketään, jos sä kirjoitat sun mielipiteen nettiin. Se ei tee susta parempaa ihmistä, se tekee susta huonomman ihmisen. 

Tää laji on muutenkin rankka kasvaville nuorille. Mä oon kokenut niin suuria pettymyksiä, suuria onnistumisia, hienoja hetkiä ja isot tunteet on ollut pelissä. Ei ole helppoa olla nuori, ja yrittää oppia ratsastamaan ja toimimaan hevosten kanssa samalla kun kasvaa kohti aikuisuutta. 

Tää laji on kasvattanut mua ihmisenä niin paljon, enkä usko, että olisin sama ihminen, ellen olis lapannut paskaa koko elämäni ja maistellut hiekkaa ja itkenyt välillä silmät päästäni kun mikään ei toimi. Sain ratsastuksesta niin paljon, mutta se myös otti paljon. Mä en nähnyt kavereita kun kisoissa, olin viikonloput kotona tai kisoissa. Mun elämä oli pelkkää hevosia. Tykkäsin siitä. Hyviä puolia oli se, että tein oikeasti jotain järkevää, enkä hengaillut ostoskeskuksissa ja ollut kännipäissään pyörimässä 15 vuotiaana. Oon saanut viettää mun äitin kanssa paljon enemmän aikaa kun mun sisarukset, siksi että meillä on yhteinen harrastus. 

Mä en vaihtaisi mitään mun menneisyydestä hevosten kanssa. Opin elämästä sen, ettei kaikki todellakaan ole helppoa, ja välillä oikeasti mikään ei onnistu, mutta pohjalta on noustava. Se ei auta, että jää sinne maahan makaamaan, kun sun hevonen on viskannut sut kolmatta kertaa sinne okserin sekaan. Aina on noustava takasin selkään, ei asiat muuten parane. 

Oon myös oppinut pitämään puoleni. Voin sanoa, ettei kukaan jyrää mun yli. Silti, olen nöyrä, ja kunnioitan aina muita ihmisiä. Sellaisissa tilanteissa, jossa asiat ei mene niin kun on sovittu, tai mua koitetaan käyttää hyväksi, osaan sanoa ei. Toki mun lapsuudessa moni muukin asia on vaikuttanut muhun kuin hevoset, mutta suurimmaksi osaksi mun elämää kuitenkin on ollut hevoset ja kaikki on pyörinyt tämän harrastuksen ympärillä. 

En oikeastaan tiedä mitä tällä postauksella hain. Ehkäpä haluaisin tavoittaa tällä niitä, ketkä kokevat parhaillaan samaa kun minä nuorempana. Tai ehkä tää voisi muistuttaa niitä, kellä on taipumusta ehkä turhan helposti kääntyä sinne negatiivisen kommentoimisen puolelle. 

Tää on oikeesti hieno laji, ja ihan varmasti on monia tulevaisuuden tähtiä täällä Suomessakin. Niiden on paljon helpompi mennä kohti tavoitteita, jos ei ole jatkuvasti silmätikkuna tai jokaisesta virheestä suurennuslasin alla. Me ollaan kuitenkin kaikki vaan ihmisiä, kaikki tekee virheitä ja kaikki mokaa joskus. Onko se nyt niin kuolemaksi jos Pirjo 12v tirauttaa itkun huonosti menneen radan jälkeen? Ei ole. Mun mielestä tunteita saa ja pitääkin näyttää, ja kun kokemusta saa ja sitä tulee enemmän, niin oma mielikin siinä vahvistuu. Tietysti jos Pirjo 12v itkun lisäksi kostaa ponilleen, se on asia erikseen ja sellaiseen pitääkin puuttua. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät enemmän positiivisiin asioihin. 

Mielelläni lukisin teidän mielipiteitä asiasta. Kertokaa, oonko mä ihan väärässä tässä mitä ajattelen. :)

t. Amanda

Arvatkaa kuka on takaisin??? + video

 Moikka!

Tää on ihan super jännittävää kirjoittaa tänne pitkästä aikaan. Tai no, eihän siitä edellisestä postauksesta ole kuin vähän reilu vuosi, mutta sitä edellinen taitaakin olla vuodelta 2017. Se oli nimeltään viimeinen postaus. Vitsi että mua jännitti sillonkin kirjoittaa blogiin. 

Ihana on kyllä kirjoittaa taas, on niin paljon kerrottavaa. En edes kylläkään tiedä, että löytääkö tätä postausta enää kukaan. Onkohan kaikki jo ihan unohtanut mut.. Instargramia oon kyllä päivitellyt nyt melkeen vuoden jo vähän enemmän, sen löytää nimellä teamristimaki. 

Saa nähdä, että miten tää mun into pysyy, mutta mulla on nyt vähän suunnittelmia jatkoa kohden. Eli tämän ei pitäisi jäädä ainoaksi päivittelyksi. Instaa tosiaan kannattaa silti seurata, siellä oon aktiivisempi. Mulla on myös ollut jo pidempään into kuvata videoita Youtubeen. Tänään sellasen kuvasinkin. Aika samantyyppinen video tuli, kun mitä oon tehnyt vuosina 2013-2015. Toivottavasti se nyt ei ihan super tylsä oo, ja että edes joku tykkäisi! Tekemällähän sitä oppii, joten ehkä jatkossa tulossa parempaa materiaalia. 

Mä en tiedä mistä aloittaa :D. Viime postauksessa kerroin, etten ole vieläkään "tullut järkiin" ja jatkanut ratsastusta. Nyt mä olen sen tehnyt, oon aikamoinen heppastelija nykyään. Enpä olisi itekkään uskonut tämän tapahtuvan. Ettei kukaan nyt innostu, niin en mä onneks oo ihan täysillä hurahtanut tähän messiin. Uskon, että nyt saan pidettyä tämän harrastuksena, eikä siitä tule enää elämäntapa, eikä mun elämä pyöri enää hevosten ympärillä. 

Mä oon nyt vähän vajaa vuoden putkeen ratsastanut vakituisesti. Aloitetaan nyt kurkistamalla Honeyn elämään. Eli jos kaikki ei muista, Honey on meidän vuonna 2015 syntynyt oma kasvatti tamma. Amidalian varsa siis. Honey oli 2019 keväällä mulla pari kuukautta ratsastuksessa, kesän se lomaili, ja syksyllä se palasi takaisin mulle töihin. Loppusyksystä 2019 Honey kuitenkin muutti takaisin Vihtiin. Mä olin itse terveydellisesti tosi huonossa kunnossa, enkä millään pystynyt sitä yksin hoitaa. Asuin siis itse silloin Turussa, ja äiti sen verran kaukana, että Honey oli kokonaan mun hoidettavissa. 

Maaliskuussa 2020 olin itse jo paremmassa kunnossa, niin Honey muutti takaisin mun lähettyville. Kehitystä alkoi tapahtua ja Honeysta alkoi kuoriutua jo ihan oikea hevonen eikä se ollut mikään ihan pieni vauva enää. Aloitettiin hyppäämään, ja Honey onkin osoittautunut aika kivaksi. Luonteeltaan se on aika tamma, ja Amidalia kyllä paistaa välillä sieltä läpi. Haasteita on kyllä ollut. En itse ollut hypännyt kunnolla melkeen kolmeen vuoteen, niin olihan se aika työmaa alkaa opettamaan 5 vuotiaalle miten tätä kuuluisi tehdä. Yllättävän hyvin on kyllä kaikki mennyt, ei ole sattunut mitään, eikä eteen ole tullut sen suurempia ongelmia. Oon kyllä saanut maistella ihan urakalla hiekkaa, on meinaan aika nopealiikkeinen eläin ja takapää lentää välillä ihan urakalla. Suurimmaksi osaksi Honey on kyllä super kiltti. Oon maastoillut sillä isoimman osan yksin, oon ratsastanut sillä ilman satulaa sekä sen selkään on uskaltanut laittaa lapsia sekä kokemattomampia aikuisia. Se on ihan sairaan fiksu 5 vuotias, ei säiky yhtään mitään, ei ikinä lähde käsistä, ei välitä jos siellä selässä vähän heilahtaa tai mitään muutakaan.

Sen lisäksi että se on älyttömän kiltti, sillä on ihan uskomaton luonne. Aina kun näen Honeyn, se hirnuu mulle ja on aina ihan innoissaan mun näkemisestä. Ei olisi voinut kyllä uskoa, miten vahva side kehittyy hevoseen, joka on syntynyt omassa kotipihassa. On kyllä siisti fiilis nähdä oman työn jälki näiden nuorten kehityksessä. 

Oon myös päässyt jo vähän kokeilemaan taas kilpailumaailmaa! Tällä kaudella käytiin 5 kilpailut, Salossa sekä Ypäjällä. Honey on nyt hypännyt kisoissa 80cm ja 90cm. On tullut jokunen nollarata sekä parin puomin ratoja, suurimmaksi osaksi on mennyt super hyvin. Honey on ikäistään paljon jäljessä, eikä olla päästy loppu peleissä kauheasti mitään tekemään. Lähinnä olla kotona aika kevyesti treenailtu. Täytyisi alkaa vähän enemmän panostamaan kasvattamaan Honeyn kuntoa ja hyppäämään enemmän. 

Meillä oli juuri tallinvaihto heppojen kanssa viime viikolla. Honey on ollut nyt syksyn aika kevyellä liikutuksella, kun sillä selvästi ei ole ollut kaikki ihan hyvin. Nyt asioihin on tullut muutoksia, ja Honey on alkanut olemaan jo paljon parempi. Ei olla yli kuukauteen hypätty, mutta nyt voitaisiin taas jo aloittaa kunnon treenit kohti ensi kautta! 

Seuraavaksi Lilly, maailman ihanimman Bluen varsa. Se on jo 3 vuotias. Lillyllä oltiin keväällä selässä ja käytiin läpi kaikki askellajit, ja se sujui tosi onnistuneesti. Kesän Lilly lomaili, ja oiskohan se tullut syyskuussa mun luokse Saloon. Jatkettiin siitä mistä jäätiin ennen kesälomaa. Oon nyt syksyllä jo päässyt menemään Lillyllä kaikki askellajit läpi yksinään ilman mitään liinaa. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin hirveästi sillä mitään tehnyt. Edellisessä tallipaikassa oli ratsastuskoulutoimintaa, joten aika oli tosi rajallista milloin olisin Lillyn kanssa voinut touhuta. Se vaikeutti tosi paljon kehitystä, jonka takia Lilly ei ole vielä kehityksessä mukana ihan niin hyvin kun mitä olin ajatellut. Lillyllä oli nyt melkeen kuukauden tauko kokonaan, ja tänään otettiin se töihin. Lilly oli vähän villillä päällä, sekä ihmeissään uudesta paikasta. Tänään vain juoksutin sen sekä olin selässä liinassa kiinni. 

Lilly on ollut super fiksu. Se on aika jännittynyt koko ajan, mutta ei ole tehnyt mitään typeryyksiä. Se on ollut tosi helppo sisäänratsastettava. Lilly on luonteeltaan myöskin tosi ihana tapaus. En voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi mun hienoista hyvin käyttäytyvistä lapsosista.

Mitä mulle itselleni kuuluu? 

Mulle kuuluu ihan hyvää. Oon jonkin verran mun blogissa puhunut onnellisuudesta, ja usein kerron että oonko mä sitä vai en. Tällä hetkellä mulla on elämässä moni asia hyvin, mutten ehkä vieläkään koe sitä niin, että olisin aidosti onnellinen, en ihan tiedä mitä se vaatii että joskus sellainen tunne tulisi, mutta ehkä sen sitten huomaa,kun se tulee. 

Onnellisuudenkin voi toki määritellä niin monella eri tapaa, että vaikea sitä on oikeasti määrittää mitä se todellisuudessa on. Tää vuosi on muutenkin ollut varmaan kaikilla tosi erilainen mitä yleensä, koska korona. 

Viime maaliskuussa mun nimeni vaihtui. Jotkut ovat sen saattaneetkin huomata. En ole enään Ristimäen Amanda, Vaan Iivonen. Tähän väliin pakko sanoa, että mä aijon sen kyllä vaihtaa Ristimäki-Iivoseksi :D. Mä menin naimisiin, muutama vuosi sitten löysin tyypin, joka teki mun elämästä niin paljon parempaa, että tehtiin lupaus olla ikuisesti yhdessä. Tästä osioista mun elämästä, voin sanoa että oon maailman onnellisin ja kiitollisin siitä että oon löytänyt just tän tyypin. 

Välillä musta tuntuu kuitenkin, että oon vähän hukassa mitä tekisin mun elämällä. Opiskelut on vähän huonolla mallilla ja erittäin kesken. Tällä hetkellä oon töissä kaupassa sekä siivoan. Ei kuulosta kauheen hohdokkaalle, mutta sillä on pärjättävä mitä on tarjolla kun on tehnyt huonoja valintoja aikaisemmin. Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset siitä, että onko mun valinnat 15-17 vuotiaana ollut huonoja vai ei. Järjellä jos ajattelisi, olisihan se ollut fiksumpaa mennä heti peruskoulun jälkeen opiskelemaan. Toisaalta, jos nyt pitäisi valita uudestaan, ni tekisin samat valinnat. Oon saanut kokea ihan hirveesti asioita, mulla on niin ihania muistoja sekä yllättävän paljon kokemusta elämästä vaikka vasta ylihuomenna täytän 21. 

Ehkä elämässä kaikkea ei kannata tehdä vaan järjen takia, vaan mennä enemmän tunteella. Jotkut asiat tietty täytyy ottaa vakavasti, mutta mä kannustan menemään enemmän tunteella ja tehdä aina sitä mistä oikeasti tykkää. Oon ikuisesti kiitollinen siitä mun vanhemmille, ettei ne oo ikinä pakottanut mua tekemään yhtään mitään (paitsi kerran siivoamaan karsinat vaikka mulla oli jännetupin tulehdus eikä talikko pysynyt kädessä :D Ikuisesti katkera tästä). Oon aina saanut tehdä omat valinnat, onhan se elämä välillä rankemman kautta opettanut, mutta siitä on taas oppinut lisää. 

Jatkosta en varmaksi osaa sanoa, että mitä mä aion tehdä. Hepat mulla pysyy, ja ratsastusta jatkan. Tavoitteena on vähän kilpailla, mutta ei mitenkään veren maku suussa. En ota minkäänlaisia paineita tästä hommasta, teen miten itsestä tuntuu hyvälle ja muistan, etten tee sitä virhettä että yhtäkkiä mun elämä pyöriikin hevosten ympärillä. 

Oon aina tykännyt hirveesti kirjoittaa, sekä tehdä videoita. Katsotaan, jos tästä tulisi nyt jonkinlainen tapa. On myös kiva kirjoittaa blogia ja tehdä videoita ihan myös itseäni varten. Vuosien päästä, on kiva palata katsomaan mitä elämässä on tapahtunut milloinkin. 

Toivottavasti tää postaus tavoittaa teidät kaikki, ketkä ootte tätä blogia ja mua seurannut aikoinaan. 

Terveisin, Amanda